Jimmy Huhtala

Kutsu palvelutyöhön Koin Jumalan puhuvan minulle hengellisestä palvelutyöstä vain parisen tuntua uskoontuloni jälkeen. Tietenkään en silloin sitä Jumalan puheeksi osannut ajatella, enemmänkin oman mieleni hullutteluksi. Monen mielestä se varmasti sitä onkin, ja ymmärrettävästä syystä. Ajellessani asunnolleni, muistan miettineeni, miten oli mahdollista että olin kuullut evankeliumin ymmärrettävällä tavalla ensimmäistä kertaa vasta lähes 24-vuotiaana ja lopullisen tuhon partaalla. Olin koko elämäni asunut kristityssä maassa, mutta kristinuskon sanoma tai siihen uskovat kristityt eivät mielestäni olleet saavuttaneet minua liki neljännesvuosisadan kestäneen elämäni aikana. Tätä pohtiessa sisimpäni valtasi voimakas tahto elää loppuelämä tavalla, joka toisi esiin Jumalan todellisuutta. Samassa yhteydessä sain sisäisen tietoisuuden siitä, että tulisin palvelemaan Jumalaa kokoaikaisesti tavalla tai toisella. Sitä en ymmärtänyt, miten se voisi kohdallani olla mahdollista. Verinen ...

”Ei pidä liikaa kehua, ettei vaan ylpisty.” Lukemattomia kertoja olen kuullut tuollaisen tai jonkin vastaavan lausahduksen, milloin enemmän ja milloin vähemmän tosissaan sanottuna. Yleensä pienen pinnallisen kehaisun päälle. Pastorin tai ylipäätään Sanan julistajan työssähän yleensä on juuri se suuren suuri vaara, että kehuja ja muita rohkaisuja satelee joka taholta ja niin runsaasti, että oma vajavaisuus tuppaa unohtumaan. Niin varmaan. Voisin tässä aikani kuluksi vapaasti lainaten laittaa joitain esimerkkejä joko kirjallisesti tai suullisesti saamistani ylpistymistä ehkäisevistä kommenteista. Jätän tässä yhteydessä huomioimatta selän takana puhumiset, välikäden kautta tulleet tai muuten vaan anonyymisti annetut palautteet. ”Alkaa niin risomaan, kun tuo Tästä poikki (elämänkertakirjani) tulee vastaan joka paikassa, että tekisi mieli ottaa puukko, ja vetäistä katkoviivaa (tatuointi kaulassani) pitkin, jos vielä joskus tulet vastaan.” ”Ei pitäisi tuollaisia kakaroi...

Koska seuraavan varsinaisen paatostekstini aihe vaatii tarkempaa sulattelua ennen ulospotkaisua, kirjoittelen tänne hieman kuulumisiani ja muuta mukavaa tämänhetkisestä tilanteestani. Viimeisimmän postauksen jälkeen kun olemme vaihtaneet jo maata ja aika-, ilmasto- ja mitä lie muita vyöhykkeitäkin. Juonipaljastuksena mainittakoon, että vähemmän korviani hivelevän laulun sanoista huolimatta emme suinkaan siirtyneet kylmästä lämpimään – pikemminkin päinvastoin. Meikäläisellä henkilökohtaisesti ja sen myötä myös koko perheellämme on tietynlainen suvantovaihe meneillään. Määräaikainen parin vuoden työsuhteeni Lapuan helluntaiseurakunnan pastorina päättyi lokakuussa, ja sen jälkeen suuntasimme perheenä ulkomaille selvittelemään mahdollisuuksia oleskella ja palvella siellä hieman pidempiaikaisestikin. Käytännössä asiat toisaalta etenivät ja toisaalta taas jättivät etenemättä siinä määrin, että joulukuussa oli todettava, että joskus on viisautta lopettaa sellaisten suljettujen ovien...

Tulin uskoon kaksitoista vuotta sitten, ja sen myötä elämässäni kaikki muuttui. Kuulin sanoman, jonka mukaan ihminen uskoon tultuaan saa Jumalalta kaikki syntinsä (pahat tekonsa, puheensa, ajatuksensa ja asenteensa yms. ja jne.) anteeksi. Ja näinhän se on. Sen lisäksi, että kuulin tuon sanoman ihmisiltä, löysin saman viestin myös Raamatusta, ja vieläpä armon koskettama omatuntokin sen vakuutti todeksi. Enkä sitten suotta alkanut märehtimään menneitä virheitäni, vaikka niitä vuosien aikana oli vähintään riittävästi tullut tehtyäkin. Mieleeni muistuu sieltä uuden elämän alkuviikoilta tilanne, jossa eräs uskovainen nainen tuli kysymään minulta, miten voin olla niin onnellisen oloinen, kun olen tehnyt niin paljon pahaa elämässäni. Hieman hölmistyneenä vastasin, etteivät ne asiat onnellisuuteeni enää vaikuttaneet, sillä olin saanut ne kaikki Jumalalta anteeksi. Nainen totesi, että luulisi niiden nyt silti vaivaavan mieltä, ja ettei kai niitä nyt heti voi unohtaa. En kyllä ymmärtänyt...