Sananjulistajan veriset kädet, levottomat jalat ja monet viimeiset saarnat

Kutsu palvelutyöhön

Koin Jumalan puhuvan minulle hengellisestä palvelutyöstä vain parisen tuntua uskoontuloni jälkeen. Tietenkään en silloin sitä Jumalan puheeksi osannut ajatella, enemmänkin oman mieleni hullutteluksi. Monen mielestä se varmasti sitä onkin, ja ymmärrettävästä syystä. Ajellessani asunnolleni, muistan miettineeni, miten oli mahdollista että olin kuullut evankeliumin ymmärrettävällä tavalla ensimmäistä kertaa vasta lähes 24-vuotiaana ja lopullisen tuhon partaalla. Olin koko elämäni asunut kristityssä maassa, mutta kristinuskon sanoma tai siihen uskovat kristityt eivät mielestäni olleet saavuttaneet minua liki neljännesvuosisadan kestäneen elämäni aikana. Tätä pohtiessa sisimpäni valtasi voimakas tahto elää loppuelämä tavalla, joka toisi esiin Jumalan todellisuutta. Samassa yhteydessä sain sisäisen tietoisuuden siitä, että tulisin palvelemaan Jumalaa kokoaikaisesti tavalla tai toisella. Sitä en ymmärtänyt, miten se voisi kohdallani olla mahdollista.

Verinen vastuutehtävä

Liityttyäni paikalliseen helluntaiseurakuntaan, minut pyydettiin mukaan tiimiin, joka suunnitteli ja toteutti seurakunnan ulospäin suuntautuvaa työtä. Tiimin ensimmäisessä palaverissa suunniteltiin jotain sunnuntai-illan tilaisuutta, ja tiimiläisten kesken alettiin jakaa siihen liittyviä vastuutehtäviä. Joku sai saarnavuoron, toiselta pyydettiin omasta uskoontulosta kertova puheenvuoro, kolmas tulisi toiminaan tilaisuuden juontajana. Lopulta jäljellä oli vielä tilaisuudesta kertovien mainosten kiinnittäminen ilmoitustauluihin ja vastaaviin otollisiin paikkoihin. Siihen tehtävään minäkin kelpasin. Ja suostuin.

Sormet kohmeessa kuljin pakkasessa kiinnittämässä kokousilmoituksia nastoilla ilmoitustauluihin. Siis ulkona oleviin. Pari kertaa halpa nasta hajosi, kun runnoin sitä väkisin jäätyneeseen ilmoitustauluun, ja sen seurauksena se piikki oli tietysti peukalossa pystyssä. Samaan lopputulokseen päädyttiin toki myös silloin, kun nasta pysyi ehjänä, mutta luiskahti jäistä pintaa vasten ympäri. Muistan vieläkin, miten veriset sormet kohmeessa iloitsin aidosti siitä, että minulle oli annettu luottamustehtävä. Ellen minä kiinnittäisi ilmoituksia näkyville, ihmiset eivät saisi tietoa tilaisuudesta, eivätkä voisi tulla paikalle ja tulla uskoon. Olen vakaasti sitä mieltä, että ellen olisi aloittanut uskollisesti verisestä nastatyöskentelystä, en koskaan olisi edennyt palvelutyössäni muihin tehtäviin.

Kirjoitan tämän osittain siksi, että olen vuosien mittaan törmännyt lukuisiin ihmisiin, jotka ovat kertoneet saaneensa kutsun sananjulistajan tehtävään, mutta heitä ei ole koskaan – tai ainakaan tarpeeksi usein tai tarpeeksi ”tärkeissä” tilaisuuksissa – päästetty ääneen seurakunnissaan. Keskusteltuani jonkin aikaa tällaisten ihmisten kanssa, olen useamman kerran havainnut, etteivät kaikki ole valmiita aloittamaan vaikkapa nastoista. Siis jostain inhimillisesti katsottuna vähäpätöisestä ja näkymättömästä.

Pastoriksi profetoiva pastori

Ensimmäisen ”saarnani” pidin opetuslapseuskoulussa, jonka kävin oltuani alle vuoden uskossa. Harjoittelimme erään pastorin johdolla saarnan valmistelua ja puhumista. Minun osakseni tuli puhua jakeesta Joh. 1:29, joka silloin käyttämäni ”vanhan käännöksen” mukaan kuuluu näin:

”Seuraavana päivänä hän näki Jeesuksen tulevan tykönsä ja sanoi: `Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!`”

Sitä en muista, mitä siitä puhuin, mutta sen muistan, miten puhetta valmistellessa kurkkua kuristi. Eniten jännitti se, että sanon jotain väärää tai vähintään typerää. Seuraavaksi eniten jännitti se, että piti puhua toisten edessä. Myös ”oikeiden” puhujien.

Puhuttuani tuon n. 3-5 minuutin ”saarnani”, olin melko varma, että siinä oli ollut kaikki elämäni kolme saarnaa. Ensimmäinen, ainoa ja viimeinen. Tuokiota johtaneen pastorin palaute – tai ainakin mielestäni sen merkittävin osa – on jäänyt mieleen jopa selvemmin kuin henkinen kuristuminen. ”Susta tulee ihan selvästi pastori”. Tänäkään päivänä en ymmärrä, miten takeltelevasta ja hermostuneesta kaverista epäselvine puheineen sen saattoi nähdä läpi. Toisaalta tänä päivänä tiedän tuon kyseisen pastorin ”näkevän läpi” monia muitakin asioita.

Lavaleijonan levottomat jalat

Joitain kuukausia myöhemmin sain vastuulleni puhua seurakuntamme päivärukouskokouksessa. Kurkkua kuristi vielä enemmän kuin opetuslapseuskoulun harjoitustilanteessa. Puhuin joko Jaakobista tai Joosefista, J:llä alkavasta miehestä joka tapauksessa – saatoinpa Jeesuksenkin mainita. Olimme etukäteen sopineet erään pastorin kanssa, että hän antaisi puheestani rehellistä palautetta. Sydän hakkasi jotain kolmensadan pintaan, kun tuli tämän palautekeskustelun aika.

”Muuten tosi hyvä, mutta sun pitää opetella pitään sun jalat kurissa.”

Siis mitä ihmettä? Olin jopa lähellä loukkaantua. Odotin saavani rakentavaa palautetta puheestani, että voisin kehittää itseäni saarnaajana. Ja arvostamani pastori haluaa keskustella huonosti koulutetuista jaloistani.

”Sun jalat eli ihan omaa elämäänsä koko sun puheen ajan. Ihmiset ei pysty keskittymään siihen, mitä sä sanot, kun niiden huomio kiinnittyy sun jalkoihin.”

Pastorin palaute oli helpompi ottaa vastaan sen jälkeen, kun hän oli havainnollistanut, miltä jalkatyöskentelyni oli näyttänyt. Teki mieli vajota maan alle – taas kerran.

”Sua varmasti ärsyttää, kun mä puhun sun jaloista, mutta se asia on paljon helpompi laittaa kuntoon tässä vaiheessa, kuin joskus myöhemmin. Monilla kokeneilla puhujilla on sellaisia tapoja, joista ne ei välttämättä tiedä itse mitään, mutta joihin kuulijat kiinnittää huomionsa, eikä pysty keskittymään kunnolla itse puheeseen. Jotkut vääntelee naamaansa, joillakin on täytesanoja, ja jotkut räpeltää jatkuvasti silmälasiensa kanssa. Ja sä teet ihan ihme juttuja sun jaloilla.”

Että sellainen kehityskeskustelu. Yksi elämäni hyödyllisimpiä! Seuraavien puheiden aikana keskistyin paitsi kielen, myös jalkojeni käyttöön. Nykyään ne käyttäytyy jo ihan hyvin – moni muu osa minussa ei vieläkään.

Elämäni viimeinen saarna – ties monennenko kerran

Vaikka satojen saarnojen myötä puhumiseen on tietynlainen rutiini tullut, ja jalatkin toisinaan jo tottelee, niin edelleen – etenkin tietynlaisten saarnojen kohdalla – käyn läpi pienen kuoleman sekä ennen puhetta että etenkin sen jälkeen.

Tasaisin väliajoin sisäisen pakon sanelemana joudun sanomaan jotain sellaista, jonka arvelen aiheuttavan kuulijoissa muitakin reaktioita kuin aamenen huutelua. Sitä muuten kuulee nykyään aina vaan harvemmin. Tällaisissa tilanteissa joudun edelleen käymään läpi jonkin sortin sisällissodan itseni kanssa. Mukavampi olisi puhua vain sellaista, jonka jälkeen taputellaan olkapäälle ja kiitellään hyvästä puheesta.

Toisinaan olen joutunut kamppailemaan aivan tosissani sen suhteen, olenko valmis puhumaan ääneen sen, minkä sisimmässäni tiedän oikeaksi. Useamman kerran olen sunnuntaiaamuna rukoillut, ja kysellyt: ”Herra, enkö mitenkään voisi puhua jostain muusta”. En ole voinut.

Joitain kertoja olen seurakuntaan lähtiessä ajatellut, että nyt tulen saarnaamaan viimeisen saarnani. Että valitsen helpomman tien ja hakeudun jollekin maatilalle lapioimaan pa…halta haisevia jätöksiä.

Suunnilleen yhtä monta kertaa olen saarnan jälkeen ajatellut lopettaa koko homman.

”Mitä järkeä tässä on?”. ”Saikohan tästäkään puheesta kukaan yhtään mitään?”. Mitä minä täällä teen?”. ”Miksi olen ylipäätään lähtenyt tällaiseen työhön?”.

En tänäkään päivänä ymmärrä, mitä Jumalan mielessä liikkui, kun Hän syystä tai toisesta kutsui tällaisen kaverin saarnaajaksi. Kutsumuksen todellisuus sen sijaan on koetusten kautta syventynyt ja vahvistunut. Ilman kutsumustietoisuutta olisin jo aikaa sitten lopettanut nämä hommat – lähellä on ollut tietoisuudesta huolimattakin.