En saanut kaikkia syntejäni anteeksi, kun tulin uskoon - Etkä välttämättä saanut sinäkään

Tulin uskoon kaksitoista vuotta sitten, ja sen myötä elämässäni kaikki muuttui. Kuulin sanoman, jonka mukaan ihminen uskoon tultuaan saa Jumalalta kaikki syntinsä (pahat tekonsa, puheensa, ajatuksensa ja asenteensa yms. ja jne.) anteeksi. Ja näinhän se on. Sen lisäksi, että kuulin tuon sanoman ihmisiltä, löysin saman viestin myös Raamatusta, ja vieläpä armon koskettama omatuntokin sen vakuutti todeksi. Enkä sitten suotta alkanut märehtimään menneitä virheitäni, vaikka niitä vuosien aikana oli vähintään riittävästi tullut tehtyäkin.

Mieleeni muistuu sieltä uuden elämän alkuviikoilta tilanne, jossa eräs uskovainen nainen tuli kysymään minulta, miten voin olla niin onnellisen oloinen, kun olen tehnyt niin paljon pahaa elämässäni. Hieman hölmistyneenä vastasin, etteivät ne asiat onnellisuuteeni enää vaikuttaneet, sillä olin saanut ne kaikki Jumalalta anteeksi. Nainen totesi, että luulisi niiden nyt silti vaivaavan mieltä, ja ettei kai niitä nyt heti voi unohtaa. En kyllä ymmärtänyt.

Synnintunto ennen uskoontuloa oli suuri, mutta uskoontulon mukanaan tuoma armontunto oli vielä suurempi. Se oli itse asiassa niin suuri, etten heti täysin ymmärtänyt sitä, etten suinkaan ollut kaikkia syntejäni saanutkaan anteeksi sillä siunatulla hetkellä, kun polvistuin Jumalan edessä Keravan Helluntaiseurakunnan toimistossa. Luit oikein. 

En saanut kaikkia syntejäni anteeksi, kun tulin uskoon. Et muuten välttämättä sinäkään.

Edesmenneen Tony Halmeen elämänkertakirjan nimi on ”Jumala armahtaa – minä en”. Tuossa äkkiseltään uhoavassa lauseessa on kuitenkin varsin syvällinen ja inhimillinen totuus. Vaikka Jumala armahtaa ja antaa anteeksi kaikki rikkomukset sillä hetkellä, kun ihminen niitä Jeesuksen ristintyöhön vedoten Häneltä pyytää anteeksi, niin niistä kärsineet tai ärsyyntyneet kanssamatkaajat todennäköisesti eivät niin tee.

Etten suotta vie kenenkään yöunia, niin väännän vielä rautalangasta:

Kun olet tullut uskoon, olet saanut kaikki syntisi Jumalalta anteeksi.

Tämä voi jonkun yöunet viedäkin, mutta joskus on hyvä valvoa öitä tärkeitä asioita miettien:

Kun olet tullut uskoon, et ole automaattisesti saanut kaikkia syntejäsi anteeksi toisilta ihmisiltä.

Reilu kuukausi uskoontuloni jälkeen lähdin joulunviettoon lapsuudenkotiini siunatulle Pohojammaalle. Samalla reissulla kerroin perheelleni tulleeni uskoon, ja saaneeni kaiken anteeksi. Äiti heitti lohen käsistään kesken ruuanlaiton huutaessaan hallelujaa. Isä reagoi – miten sen sanoisi – hieman maltillisemmin. Mutta tuli itsekin uskoon hyvin pian tuon tapahtuman jälkeen. Muun perheen välittömät reaktiot eivät olleet aivan yhtä myönteiset. Enkä tullut juuri edes ajatelleeksi, että jotain muutakin varmaan olisi sanottava. Taisi olla vasta seuraava joulu, kun ohimennen tulin sanoneeksi, että: ”Jos muuten on vielä jotain anteeksipyydettävää, niin anteeksi kaikki”. Paino sanalla JOS. Joitain aikoja myöhemmin, jonkin menneisyyteeni liittyneen ja itseeni kohdistuneen tunteenpurkauksen jälkeen vielä auliisti toistin tuon ylimalkaisen lauseeni. Kelpaahan sitä sitten ohimennen jossitella, kun on omalla toiminnallaan pilannut niin suoraan kuin välillisestikin suuren osan toisten ihmisten elämästä, ja jättänyt jäljet, jotka eivät täysin parane ehkä koskaan. Tai ainakaan tehdyt asiat eivät muutu tekemättömiksi. Onneksi nykyään asiat ovat niin hyvin kuin ne kokonaisuuden huomioon ottaen voivat olla – ja paremminkin.

Noin vuosi oman uskoontuloni jälkeen lehdet uutisoivat entisen rikollispomon, Lauri Johanssonin uskoontulosta. Tai lähinnä siitä, miten tämä sen jälkeen oli tunnustanut kaksi selvittämätöntä murhaa. Eräs vanha kaverini tarttui tähän, ja kysyi, olinko itse tunnustanut ja sovittanut kaikki rikokseni lain edessä. No en ollut. Kaveri sanoi, ettei hän uskoisi uskoontuloni aitouteen, ellen tekisi listaa selvittämättömiksi jääneistä rikoksistani ja marssisi poliisilaitokselle niitä tunnustamaan. Paha paikka. Summailin äkkiä, että valtaosa rikoksistani oli silloin jo vanhentunut. Ja muutenkin elämäntyylini oli ollut sellaista, etten olisi osannut nimetä rikosten uhreja, enkä kertoa tarkkoja tapahtumapaikkoja, saati ajankohtia. Enkä ylipäätään muistanut, mitä kaikkea olin matkan varrella tullut tehneeksi. Pyysin kaveria auttamaan miestä mäessä, ja kirjoittamaan ylös kaikki tietämänsä rötökset, joihin olin syyllistynyt. Sanoin, että voisimme mennä yhdessä poliisin puheille, ja hän voisi puolestani kertoa, mitä kaikkea olin tehnyt, ja lupasin sitten tunnustaa kaiken hänen kertomansa. Se reissu jäi yllättäen sitten tekemättä. Ihmishenkiä kontollani ei sentään onneksi ollutkaan. Nykyään tapaan rikokseni tunnustaa jo siinä vaiheessa, kun ylinopeussakkoja tienpäällä kirjoitellaan. Ja sovitan rikkomukseni maksamalla sakkoni. Turhan pienestä niitä kyllä nykyään kirjoitetaan.

Armontunnon valtaaman ihmisen voi olla joskus hieman vaikea ymmärtää, että hänen tekemillään teoilla voi olla kauaskantoiset seuraukset siitä huolimatta, että ne on Jumalan edessä saatu anteeksi. Osa seurauksista vaikuttaa omaan elämään, osa jonkun toisen. Siis siinä tapauksessa, että joskus on sattunut itseään tai jotain toista ihmistä vastaan isommin rikkomaan. Minä olen.

Kouluaikoina kiusasin – voisi sanoa jopa ”rääkkäsin” – vuosia erästä poikaa. Muistan nauttineeni siitä, kun tajusin tämän pelkäävän minua. Tuota pelkoa – ja samalla omaa nautintoani – tulin ruokkineeksi aivan turhan paljon. Niin vaan tuon pojan – samalla kuin monta muutakin – unohdin ensin vanhan elämän syövereissä ja sittemmin uuden elämän autuaan ihanuuden keskellä. Asiat muistuivat mieleeni vasta eräänä isänpäivänä, kun olimme vaimoni ja vanhempieni kanssa juhlalounaalla eräässä ravintolassa. Poika, jota olin kouluvuosina vainonnut, asteli – toki aikuiseksi kasvaneena miehenä – omien vanhempiensa kanssa samaiseen ravintolaan. Muistot tulvivat sisimpääni ryminällä, ja ymmärsin välittömästi, että minun olisi tehtävä se, mitä tehtävissä oli. Pyydettävä anteeksi. Astellessani miehen luo, tämä kavahti taaksepäin pelästyneen näköisenä. Tajusin, että se, minkä itse olin vuosiksi unohtanut, oli jättänyt pysyvän jäljen tuon miehen elämään. Kertasin muutamalla lauseella pahat tekoni, kerroin katuvani niitä, ja pyysin anteeksi. Ja sain. ”Saat kaiken anteeksi”, ja sitä seurannut kädenpuristus toi samaan aikaan hyvän mielen, mutta muistutti myös siitä, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Tuo mies ei antanut anteeksi sillä hetkellä, kun tulin uskoon. Hän antoi anteeksi silloin, kun sitä häneltä itseltään pyysin. Moni muu ei ole antanut, vaikka olen pyytänyt. Kaikilta en ole edes pyytänyt. Kaikkia syntejäni en ole vieläkään siis saanut anteeksi – paitsi Jumalalta.

Synnintunto on välttämätön etappi matkalla armontuntoon. Synnintunto ei ole mukavaa, armontunto on mullistavaa. Armontunnon tulisi aina johtaa myös kolmanteen tuntoon – vastuuntuntoon.

Vaikka tiedän saaneeni kaiken anteeksi Jumalalta, eikä minun siinä mielessä edelleenkään tarvitse kärvistellä syyllisyyteni kanssa, kuten vuosia sitten kohtaamani uskonsisar olisi toivonut, olen kuitenkin vastuussa siitä, miten olen toisia ihmisiä vastaan rikkonut.

Näiden vuosien aikana olen paitsi henkilökohtaisessa elämässäni, myös työni puolesta ihmisten kanssa keskustellessani todennut, että toisinaan joitain ihmisiä ärsyttää aivan valtavasti, kun uskoon tullut lähimmäinen iloitsee kokemastaan armosta, ja siitä, että kaikki synnit on pyyhitty pois. Eikä se suinkaan ole ensisijaisesti kristillisen uskon väheksymistä, kuten me usein haluaisimme asian selittää. Kyse on siitä, että ihmisen, joka ei ole tullut itse armahdetuksi Jumalan taholta, on mahdoton käsittää ajatusta siitä, että toisen uskoontulon myötä menneet asiat pitäisi vain unohtaa. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Suuri osa ihmisistä peräänkuuluttaa oikeudenmukaisuutta.

Ihmisille on syystä tai toisesta muodostunut uskovista käsitys, jonka mukaan ”mitä vaan voi tehdä, ja millään ei ole mitään väliä, kunhan illalla muistaa pyytää syntejään anteeksi”. Ikävä sanoa, mutta olemme omalla toiminnallamme joko suoraan, tai useimmiten varmaan epäsuorasti, antaneet ymmärtää asian olevan näin.

Armon kokemisen Jumalan edessä tulisi siis johtaa vastuuntuntoiseen elämään ihmisten edessä. Emme voi olettaa, saati vaatia, että uskoontulomme pyyhkisi kaikki syntimme pois muiden ihmisten mielestä. Tällainen asenne saattaa pahimmillaan ajaa ihmisiä kauemmas Jumalasta, koska se rikkoo heidän käsitystään oikeudenmukaisuudesta.

Sitä ei tarvitse – eikä saa – salata, että Jumala antaa varauksetta ja poikkeuksetta anteeksi kenelle vaan, ja kuinka suuret rikkomukset tahansa, kun ihminen tulee katuen Hänen eteensä.

Viesti ei kuitenkaan saisi olla se, että voimme sen jälkeen olankohautuksella ohittaa kaikki ne ihmiset, jotka meidän sanojemme tai tekojemme seurauksena ovat joutuneet tavalla tai toisella kärsimään. Päinvastoin. Armon tulisi johtaa siihen, että teemme kaikkemme saadaksemme asiamme selviksi myös ihmisten kanssa. Mitä se kenenkin kohdalla sitten käytännössä vaatiikaan.

Anteeksiantamus ei koskaan ole itsestäänselvyys. Siksi sitä ei voi odottaa, saati vaatia keneltäkään. Sitä voi ainoastaan pyytää.

Minun on vain elettävä sen tosiasian kanssa, että jotkut ihmiset eivät ehkä koskaan kykene tai muuten vain tahdo antaa anteeksi tekemiäni rikkomuksia. Silloin voin onneksi turvata siihen, että loppujen lopuksi vain Jumalalta saatu anteeksiantamus on elämän ja kuoleman kysymys.

Ja kuitenkin valtaosa tuntemistani ihmisistä on pohjimmiltaan anteeksiantavaa tyyppiä – olivat sitten uskossa tai eivät.

Lopuksi vielä eräs kokemus, joka ei sinänsä edes aiheeseen liity. Tai laitetaan liittymään. Pääasia, että saan kirjoittaa, kun tässä kerran mieleen tuli.

Pian Tästä poikki – kirjan ilmestymisen jälkeen minuun otti yhteyttä eräs nuori mies, jonka olin aikanaan pahoinpidellyt tavallista perusteellisemmin. Sydän oli jättää muutaman lyönnin lyömättä, kun näin kyseisen henkilön nimen facebookiin saapuneen yksityisviestin yläpuolella. Arvelin kyseessä olevan vallan oikeutetun avautumisen vanhan väkivaltajutun tiimoilta, jota en ollut tältä mieheltä anteeksi pyytänyt, vaikka olin uuden elämän autuudesta varsin julkisesti iloinnut jo useamman vuoden. Olin väärässä. Mies kertoi elämänsä suunnan muuttuneen tuon pahoinpitelyn myötä. Hän oli sen jälkeen ymmärtänyt, miten lähellä oli ollut, etten ollut saanut häntä hengiltä hyvästä yrityksestäni huolimatta. Tästä oli seurannut johtopäätös, että tietynlaisissa porukoissa pyöriminen voisi vastaisuudessa koitua kohtalokkaaksi, ja niin tämä raivokohtaukseni uhri oli toivuttuaan laittanut kaveripiirinsä ja elämäntapansa uusiksi. Uskokaa tai älkää, niin hän oli aidosti kiitollinen tapahtuneesta. Häpeillen esitin anteeksipyyntöni vuosia tapahtuneen teon jälkeen. Ja kyllä, mies sanoi antaneensa anteeksi jo ennen kuin tulin uskoonkaan – koska minun syntini olikin koitunut hänen parhaakseen.

Niinpä niin. Kaikkia syntejä ei siis saa anteeksi kun tulee uskoon. Kaikkia ei vuosia sen jälkeenkään. Ja osan voi saada anteeksi, vaikka ei tulisi uskoonkaan. Siis ihmisiltä.

Vielä kerran, ja väärinymmärrysten välttämiseksi:

Kun ihminen tulee uskoon, hän saa Jumalalta kaikki syntinsä anteeksi!