Jimmy Huhtala

Sain eilen yhteydenoton eräältä vanhalta luottoystävältäni, joka uutisia katsottuaan arveli minun päätyvän pian uudestaan ”linnanmäelle” eli vankilaan. Pilke silmäkulmassa mutta samalla ainakin jollain tasolla tosissaan tämä pahoitteli karua kohtaloani, joka hänen silmissään näytti siltä, että teen niin tai näin, niin aina väärinpäin. Surkuhupaisaa mutta totta. Nuoruudessani elämäni näyttämöllä pääosia esittivät päihteet ja pikkurikollisuus, vaikka ihan itse sen teatterin paras pelle olinkin. Viinaa, pillereitä ja huumeita, huonosti suunniteltuja ja taloudellisesti tuottamattomia keikkoja ynnä kännitappeluita ja muita isoksi kasvaneiden kakaroiden kärhämiä. Putka- ja pakoreissuja, vankeustuomioita ja katkaisuhoitoja, mielisairaalaa ja päihdekuntoutuslaitoksia. Laskuhumalassa päätettiin kerran jos toisenkin oikein porukalla, että jonain päivänä mennään vielä kirkkoon ja aletaan uskovaisiksi.  Laskuhumalassa päätettiin kerran jos toisenkin oikein porukalla, että jonain pä...

Omasta uskoontulostani on vierähtänyt aikaa hieman yli kaksitoista vuotta. Oletan, että tässä vaiheessa tätä blogia lukevat vain sellaiset ihmiset, joille henkilöhistoriani on jossain määrissä tuttu. Mikäli olen autuaasti erehtynyt, tai joku kaipaa muuten vaan muistinvirkistystä, niin voit lukea viime keväänä kirjoittamani tekstin , tai vaihtoehtoisesti katsoa vaikka tämän videon . Ennen uskoontuloani en ollut kuullut yhtään ns. uskoontulotodistusta (ne on vähän niinku työtodistuksia, raskaustodistuksia tai peruskoulun päättötodistuksia, mutta ei oikeastaan sinne päinkään). Vankilassa olin kirjoista lukenut Kari ”KK” Korhosen, Markku ”Kure” Tuppuraisen ja Reijo ”Klinu” Laukkasen uskoontulokokemuksista, mutta ainoa jollain tavalla muistiini jäänyt oli KK:n todistus. KK hikoili ja itki kun tuli uskoon. Jostain muualta olin saanut lisäksi päähäni, että uskoontuloon voi liittyä vaikkapa salaperäisiä valoilmiöitä. Joka tapauksessa uskoontulon täytyi olla jokin järisyttävä tunnekokem...

Ensimmäinen kirja, josta luin itse ääneen, oli virsikirja. Oli siinä äitimuorilla varmaan halvaus lähellä, kun nelivuotias paineli keittiöön virsikirja räpylöissään, ja alkoi paasata epäilemättä erittäin liturgisella nuotilla ja peukalopaikalla valikoidun veisun sanoja kuin vettä vaan. Olin viisivuotias, kun äiti kiikutti minut pienen kotikylämme pyhäkouluun. Pyhäkoulutäti jutteli jotakin Jeesuksesta, ja kertoi tämän olevan Uuden testamentin päähenkilö. Jakoipa kotikoululaisilleen pienet Uudet testamentit selailtavaksikin. Mielenkiintoiseltahan tuo vaikutti. Tyytyväisenä palasin pyhäkoulusta kotiin uuden kirjani kanssa. Sen jälkeen soi puhelin. Kotipuhelin. Pyhäkoulutäti soitti, ja kertoi äidilleni, että tämän pikku kultamussukka oli varastanut heiltä Uuden testamentin, ja se olisi sitten syytä palauttaa. Minä olin kyllä ollut siinä uskossa, että ne jaettiin omaksi. Kitupiikki. Sen verran muistikuvia kyseisen kirjan ulkonäöstä on mieleeni jäänyt, että taisi olla Gideonien ilm...