Toinen tulemus – Eikö Pohojalaanen pastori olisi voinut pysyä Siunatussa tilassaan

Kuukauden päästä tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloin hetken mielijohteesta kirjoittamaan blogia Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja. Jälkimmäinen vuosi bloggaajana on ollut huomattavasti ensimmäistä laiskempaa. Miksi ihmeessä piti vielä toinenkin blogi pistää pystyyn? Pohojalaanen pastori. Eikö tämä pohojalaanen pastori olisi vain voinut pysyä siinä siunatussa tilassaan, kirjoitella sinne mitä kirjoittaa tahtoo? Kun muutenkin on kirjoittamisessaan laiskistunut. Onko tämä joku ennalta ennustamaton toinen tulemus, jota kukaan ei ole odottanut, ja joka ei ketään sen kummemmin siunaa – toisin kuin se Raamatussa luvattu erään toisen henkilön toinen tulemus?

Blogin aloittamisella – ja jatkamisella – tulisi varmaan aina olla jonkinlainen syy ja päämäärä. Kirjoittajan olisi ehkä hyvä tietää, mistä, miksi ja kenelle kirjoittaa.

Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja sai alkunsa hetken mielijohteesta. Päätin alkaa kirjoittamaan raskausajasta ja sitä edeltäneestä lapsettomuudesta isän näkökulmasta. Miksi? Koska en ensinnäkään ollut koskaan törmännyt sellaiseen blogiin. Toisekseen, koska olisin itse ollut kiinnostunut sellaista lukemaan. Kenelle halusin kirjoittaa? Alun perin ajattelin, että toisille isille. Hyvin nopeasti tajusin, että myös äideille. Tai isiksi ja äideiksi haluaville. Tahtomattaan lapsettomille. Ja omasta halustaan lapsettomille. Ja kaikille muillekin. Ei kaikille voi kirjoittaa. Tai voi, mutta eivät kaikki kuitenkaan lue. Halusin kirjoittaa sellaisille ihmisille, jotka olisivat kiinnostuneita lukemaan sellaisia juttuja, joita olisin itsekin halunnut lukea. Sitten huomasin jo kirjoittavani sellaisillekin ihmisille, jotka eivät olisi halunneet lukea juuri sellaisia juttuja, mutta lukivat siitä huolimatta. Loputon suo. Loppupeleissä kirjoitin ennen kaikkea kai itselleni. Sen verran kuitenkin muillekin, että reilusti yli 600 000 kertaa siellä on jostain käsittämättömästä syystä vierailtu. Kirjankin siitä julkaisivat. Tuon blogin tulevaisuus riippuu hyvin pitkälti siitä, millainen oma tulevaisuutemme on. Jatkuu tai ei jatku. Siis blogi. Tulevaisuus on jatkunut aina menneisyydessäkin, joten eiköhän se jatku tälläkin kerralla.

Pohojalaasen pastorin blogin aloitin joskus viime keväänä. Sen perustelin itselleni sillä, että halusin kirjoittaa välillä muustakin kuin arjen kommelluksista ja perhe-elämästä. Pastorin työ kun joka tapauksessa täytti arkeni aikataulullisesti huomattavasti enemmän kuin perhe. Huomasin heti alkuunsa, että olin tiedostamattani vain jäljittelemässä raskausblogiani. Uudesta blogista oli tulossa päiväkirja. Sitä en halunnut, joten jätin koko projektin sikseen. Siivosin päiväkirjamaiset tekstit kokonaan pois. Tässä vaiheessa blogista löytyy kolme kirjoitusta. Oma uskoontulostoorini Äiti virsiä jankkaavasta testamenttivarkaastaan pappia toivoi, yksi kirja-arvostelu Lastenkodista ja Korson kaduilta ovisilmien ja parvekelasien kautta Takaisin elämään ja aina Arkadianmäelle asti, ja ajatuksia Malesiassa vangittujen ja vapautettujen kristittyjen tapauksesta Tapaus Timo Valtonen ja muut Malesiassa vangitut - ja vapautetut. Ei siis mitään yhtenäistä logiikkaa. Nyt aion kuitenkin tähän blogiin paneutua vähän paremmin. Voi olla että jää aikomukseksi. Moni asia on jäänyt. Joskus niin on parempikin.

Kirjoitan ennen kaikkea siksi, että minulle se on tapa purkaa omia ajatuksiani. Ja pidän kirjoittamisesta, vaikka en siitä virallisesti mitään tiedäkään. Se ei kuitenkaan voi olla ainoa syy kirjoittaa tekstejään muiden nähtäväksi. Syy siihen, miksi aion jatkossakin julkaista ajatuksiani blogin muodossa, on pohjimmiltaan sama kuin ensimmäisen bloginikin suhteen. Haluan kirjoittaa sellaista, mitä itsekin tahtoisin lukea jonkun toisen kirjoittamana. Tai jos en nyt tietoisesti tahtoisi, niin saattaisin silti luettuani todeta siitä jotain kostuneeni. Aina on olemassa se pienen pieni mahdollisuus, että joku lukijoista saa lukemastaan jotain. Jos nyt ei valtavaa uudistumiskokemusta, niin edes ajattelemisen aihetta tai pienet naurut. Kyllä, saman asian varjopuoli on tietenkin siinä, että toisen lukijan kokemus on jotain aivan päinvastaista. Siperia on opettanut.

Uskokaa tai älkää, mutta sananjulistajan palvelutyöhön saattaa ihan vaan silloin tällöin ja sattumalta sisältyä jotain muutakin kuin hetket saarnapöntössä tai niillä kuuluisilla Halleluja-kukkuloilla (ne ei taida sijaita Simpsiöllä). Mitään mollivoittoisia itkuvirsiä en todellakaan aio alkaa blogissani veisaamaan, vaikka niillä muutoin seurakuntaelämässä oma paikkansa onkin. Mutta mielestäni on reilua mainita, että hengelliseen kasvuun on kuulunut näennäisten pyrähdysten ohessa myös kohtalainen määrä kasvukipuja, ja kutsumuksessa eteneminen – tai edes siinä jollain lailla pysyminen – on tuonut mukanaan joitain sellaisiakin asioita, joita ei olisi etukäteen arvannut. Saatan siis paljastaa jotain tältäkin sektorilta. Oikein heikolla hetkellä saatan myöntää olleeni, ja jopa edelleen olevani, vallan vajavainen vaeltaja monessa asiassa.

Mahdollisesti uskaltaudun hieman heikoille jäille pohtimaan joitain seurakuntaelämän käytäntöjä ja ilmiöitä, mutta näin tehdessäni pyrin pitämään naskalit mukana, että saan tarvittaessa pelastettua itseni avannosta ja kieriteltyä takaisin rantaan ilman, että kenenkään täytyy minua sieltä tulla väkisin repimään saati alkaa pelastuslaitokselle hädissään soittelemaan. Joku siinä tilanteessa saattaisi tosin todeta ”nyt ei kyllä naarata”.

Varsinaisia, perinteisen muotoisia opetuskirjoituksia on netti täynnä, ja pyrin olemaan sotkeutumatta sellaisiin verkkoihin.

Pyrin välttämään naamareita, peittelyä, ulkokultaisuutta ja Kaanaan kieltä.

Pyrin avoimuuteen, rehellisyyteen ja muihin yleisesti ihannoitaviin hyveisiin. Ja ennen kaikkea kirjoittamaan tätä omalla persoonallani.

Katsotaan, mitä tästä tulee. Jos tulee mitään. Taidan aloittaa kirjoittamalla vääränlaisista uskoontuloista. Että ensi kertaan.

Tapaus Timo Valtonen ja muut Malesiassa vangitut – ja vapautetut

Viikko sitten mediaan – myös sosiaaliseen sellaiseen – nousi näkyvästi esiin uutisointi neljän suomalaisen kristityn vangitsemisesta Malesiassa. Suomalaisia epäiltiin kristillisen materiaalin levittämisestä ja sen seurauksena myös epäharmonian, hajaannuksen ja vihamielisten tunteiden aiheuttamisesta. Yksi vangituista oli mm. Joosua-aktioista ja Suomi Jeesukselle-bussistaan  tunnettu, kansanedustaja Mika Niikon vaalipäällikkönäkin toiminut Timo Valtonen. Tunnen Valtosen, enkä sinänsä yllättynyt, että häntä em. asioista epäiltiin. Siitä yllätyin, millaista keskustelua vangitseminen ja siihen liittyneet asiat ennen kaikkea kristittyjen keskuudessa herättivät. Yllätyin – ja jopa närkästyin. Siksi kirjoitan.

En ole yllättynyt – saati närkästynyt – siitä, että Valtosen toimintatavat lievästi sanottuna jakavat mielipiteitä. Se ei ole uusi asia, saati uutinen. Se on enemmänkin itsestäänselvyys. Otan tässä kantaa joihinkin näkökulmiin, joihin olen törmännyt lueskellessani kommentointia aiheesta.

Jeesus käski opetuslapsiaan julistamaan evankeliumia kaikille luoduille, ja menemään kaikkeen maailmaan ja tekemään kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan. Koskiko käsky myös niitä kansoja, joiden keskuudessa se ei ole hyväksyttyä? Koski. Ja koskee. Tämä ei ole vain minun mielipiteeni. Käskikö Jeesus jakaa traktaatteja ja kyniä kaikille kansoille? Ei. Ei hän kyllä antanut muitakaan kovin yksityiskohtaisia ohjeita. Ei käskenyt mennä kehitysyhteistyön avulla tai perustaa kristillisiä satelliittikanaviakaan. Hän jätti tilaa erilaisille toimintatavoille. Kunhan vain evankeliumia julistetaan. Vastaavasti Jeesus ei siis myöskään kieltänyt traktaatteja, kyniä, satelliittikanavia tai kehitysyhteistyötä.

En yritä väittää tai esittää, että itse tietäisin, mikä menetelmä olisi viisain tai tehokkain lähetyskäskyn toteuttamiseksi. Sitä mieltä kuitenkin olen, että kuuliaisuus lähetyskäskyä kohtaan on viisaampaa kuin tottelemattomuus, ja into on parempi kuin välinpitämättömyys. Maailmassa on edelleen saavuttamattomia kansoja, koska kristityt ovat olleet tottelemattomia ja välinpitämättömiä.

Varmasti on syytä miettiä, mikä menetelmä toimii parhaiten missäkin maailman kolkassa. Innokkuuden lisäksi olisi toivottavaa käyttää myös taidollisuutta. Vastaavasti on parempi tehdä jotain, kuin olla tekemättä mitään. Valtosen ja hänen tiiminsä toimintatapoja kritisoineilta haluaisin kysyä, mitä te olette tehneet sen hyväksi, että Malesia kuulisi evankeliumin sanoman? Jotkut edes yrittivät. Mistä tiedämme, ettei traktaatti tai kynä päätynyt ihmiselle, joka myöhemmin tulee uskoon, ja joka nousee evankelistaksi oman kansansa keskuuteen?

Ehkä eniten minua kauhistuttivat joidenkin uskovien kommentit, joissa Valtosen toimintatapojen sijaan kyseenalaistettiin hänen motiivinsa. Kevyimmillään puhuttiin uhoamisesta ja pahimmillaan julkisuuden hakemisesta.

Nuorena uskovana olin itsekin viime vuosikymmenen puolella mukana kahdessa Joosua-aktiossa. Jälkimmäisellä kerralla olin apulaistiiminjohtajana Timo Valtosen johtamassa ryhmässä. Oman kokemuksen valossa en ihmettele lainkaan, että kyseiseen aktioon ja evankelistaan suhtaudutaan monella tavalla. Valtonen on erittäin ulospäin suuntautunut ja suoraviivainen niin puheissaan kuin teoissaan, ja hänet ryhmineen takuulla huomataan missä hän liikkuukaan. Myöskään hänen edustamansa sanoma ei varmasti jää epäselväksi lähistöllä liikkuville. Todettuani itseni aivan liian introvertiksi ja muutenkin toisenlaisia toimintatapoja suosivaksi, jättäydyin myöhemmin sivuun em. aktioista ja olen sittemmin tehnyt omaa palvelutyötäni hieman toisenlaisilla menetelmillä – mutta saman päämäärän saavuttamiseksi.

Mielipiteistä ja mieltymyksistä huolimatta tosiasiana on todettava, että Jumala käyttää kaikenlaisia ihmisiä, ja näiden kaikenlaisia menetelmiä. Joosua-aktioiden, ja muutenkin Timo Valtosen palvelutyön kautta, on tullut lukemattomia ihmisiä uskoon. Esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani kansanedustaja Mika Niikko kertoo tuoreessa elämäkertakirjassaan Timo Valtosen johdattaneen hänet Kristuksen seuraajaksi. Kaikki tarinat eivät päädy tässä ajassa julkaistaviin kirjoihin tai Arkadianmäelle, mutta erääseen elämän kirjaan on Valtosen työn hedelmää takuulla kirjattu paljon enemmän kuin hänen arvostelijansa haluaisivat uskoa. Facebookissa tästä Malesian tapauksesta käydyissä keskusteluissa on useampikin ihminen kommentoinut löytäneensä henkilökohtaisen suhteen Jeesukseen nimenomaan Timo Valtosen kautta. Luultavasti tavalla, josta kaikki toiset eivät siis ole pitäneet. Enkelien iloon taivaassa se ei liene vaikuttanut negatiivisella tavalla. En ainakaan itse usko.

Mutta niihin kommentteihin Valtosen ja hänen tiiminsä motiiveista. Seurattuani Timon toimintaa joskus hyvin läheltäkin, olen nähnyt jotain myös hänen sydämestään. Sanon tämän sydämestäni. Harvoin tapaa ihmistä, joka niin sydämestään on antautunut evankeliumin julistamiselle ja lähimmäisten rakastamiselle. Timolla riittää myötätuntoa ja rakkautta erityisesti sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden kanssa monet muut eivät haluaisi olla missään – ainakaan läheisissä – tekemisissä. Minua henkilökohtaisesti satutti lukea väitteitä siitä, että Valtosen traktaatteineen ja kynineen Malesiaan olisi vienyt uho tai näyttämisen halu. Tiedän, että hänet sinne vei rakkaus Jeesukseen ja kadotettuihin ihmisiin, joille kenties kukaan ei ollut kertonut evankeliumia. En usko myöskään julkisuustemppuun. Vaikka Valtonen busseineen on ollut ennenkin esillä julkisuudessa, tiedän hänen haluavan näkyvyyttä itsensä sijaan Jeesukselle ja evankeliumille. Sitä paitsi, uskon että on helpompiakin tapoja saada julkisuutta, kuin hankkiutua muslimimaassa vangituksi rikoksesta, johon syyllistymisestä on luvassa vuosien vankeus ulkomailla.

Pitääkö evankeliumia sitten julistaa tavalla, joka rikkoo lakia ja aiheuttaa hajaannusta ja vihamielisiä tunteita? Ei välttämättä, ei aina, eikä ehkä useinkaan – mutta joskus kuitenkin. Jeesuksen puheet ja toimintatavat johtivat siihen, että hänet naulittiin ristille. Edesmennyt veljemme Paavali palvelutehtävineen sai niin ikään aikaan erilaisia reaktioita, joutuipa toisinaan vankeuteen ja muihinkin vaikeuksiin. Evankeliumi on sanoma rauhasta, mutta sen julistaminen on kautta aikojen saanut aikaan myös rauhattomuutta. Se on sanoma rakkaudesta, mutta sen julistaminen on aina herättänyt myös vihaa. Se on sanoma vapaudesta, mutta sen julistajia on kautta historian tuomittu vankeuteen.

Evankeliumin julistaminen on etuoikeus, mutta sillä on usein myös hintansa. Pahinta ei kuitenkaan ole se, jos joku joutuu vainotuksi tai vangituksi toisen uskonnon tai aatteen edustajien taholta. Pahinta on se, kun omat koirat purevat, tai kun saman armeijan sotilaat ampuvat omia haavoittuneitaan.

Kuten sanottu, kun luin Valtosen ja muiden tulleen vangituiksi toimintansa seurauksena, en yllättynyt. Timon terveydentilan takia olin ennen kaikkea huolestunut hänen mahdollisuuksistaan saada lääkkeensä. Sen sijaan lueskellessani aiheen kommentointia, yllättymisen ja närkästymisen lisäksi huolestuin myös kommentoijien omasta sydämen kovuudesta ja asenteista.

Toivoisin, että erilaisista näkemyksistä ja toimintatavoista huolimatta voisimme muistaa olevamme itse kukin erilaisia jäseniä yhdessä ja samassa Kristuksen ruumiissa, jossa jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Paikka ja tehtävä, joka usein on hyvinkin erilainen, kuin joillain toisilla jäsenillä. Ja, kun yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki jäsenet sen kanssa. Toivottavasti voimme yhdessä iloita siitä, että veljemme ja sisaremme on nyt päätetty vapauttaa ja he saavat palata kotimaahan. Ja toivottavasti varjeltuvat lukemasta kaikkia ikäviä heihin kohdistuneita kommentteja.

Eloa on edelleen paljon, ja työmiehiä on liian vähän. Rukoillaan, että Jumala lähettäisi työntekijöitä kaikille maailman pelloille, ja ollaan valmiita palvelemaan sillä pellolla ja niissä tehtävissä, joihin meidät on asetettu. Pyritään löytämään viisaita ja taidollisia keinoja lähetystehtävän toteuttamiseen, ja ollaan varovaisia sen suhteen, millaisia sanoja lausumme kanssapalvelijoistamme.

Lopuksi muutama suoraan tai epäsuorasti aiheeseen liittyvä tai muuten vaan mieleen juolahtanut kohta Raamatusta, kukin soveltakoon ennen kaikkea omalle kohdalleen.

Joh. 13:35

Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus.

Fil. 1:12-19

Tahdon teidän tietävän, veljet, että se, mitä minulle on tapahtunut, onkin koitunut evankeliumin menestykseksi. Niinpä koko henkivartioston ja kaikkien muidenkin tietoon on tullut, että minä olen kahleissa Kristuksen tähden. Useimmat veljistä ovat saaneet kahleistani rohkeutta Herrassa ja uskaltavat yhä enemmän puhua Jumalan sanaa ilman pelkoa. Jotkut tosin julistavat Kristusta kateudesta ja riidanhalusta mutta toiset hyvässä tarkoituksessa. He tekevät sen rakkaudesta, koska tietävät, että minut on pantu puolustamaan evankeliumia. Nuo toiset taas julistavat Kristusta itsekkyydestä, epäpuhtain mielin, ja luulevat tuottavansa minulle murhetta kahleissani. Mitäpä tuosta, kunhan vain Kristusta tavalla tai toisella julistetaan, joko näön vuoksi tai totuudessa, ja siitä minä iloitsen. Vastedeskin saan iloita, sillä minä tiedän, että teidän rukoustenne kautta ja Jeesuksen Kristuksen Hengen avulla tämä kaikki koituu minulle pelastukseksi.

1.Kor. 12:12-27

Niin kuin ruumis on yksi ja siinä on monta jäsentä - mutta kaikki ruumiin jäsenet, vaikka niitä on monta, ovat yksi ruumis - niin on Kristuskin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on yhdessä Hengessä kastettu yhdeksi ruumiiksi, ja kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monesta. Jos jalka sanoisi: "Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen", se ei silti olisi ruumiiseen kuulumaton. Jos korva sanoisi: "Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen", se ei silti olisi ruumiiseen kuulumaton. Jos koko ruumis olisi silmänä, missä sitten olisi kuulo? Jos taas ruumis olisi kokonaan korvana, missä silloin olisi hajuaisti? Nyt Jumala on kuitenkin asettanut jokaisen näistä jäsenistä ruumiiseen niin kuin on tahtonut. Jos kaikki olisivat yhtenä jäsenenä, missä sitten olisi ruumis? Nytpä onkin monta jäsentä mutta yksi ruumis. Silmä ei voi sanoa kädelle: "En tarvitse sinua", eikä pää jaloille: "En tarvitse teitä." Päinvastoin, ne ruumiinjäsenet, jotka näyttävät olevan heikoimpia, ovat välttämättömiä. Ne ruumiinjäsenet, jotka eivät meistä näytä kovinkaan kunniakkailta, me peitämme sitäkin kunniallisemmin. Ne, joita häpeämme, me peitämme sitäkin häveliäämmin, mutta ne, joita emme häpeä, eivät tarvitse peittämistä. Jumala on liittänyt ruumiin yhteen niin, että hän antoi vähempiarvoiselle suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei olisi eripuraisuutta vaan jäsenet pitäisivät yhtäläistä huolta toisistaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki jäsenet sen kanssa. Jos yksi jäsen saa kunniaa, iloitsevat kaikki jäsenet sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis ja jokainen osaltanne hänen jäseniään.