Jimmy Huhtala

Kymmenen päivän päästä (23.2.2020) tulee kuluneeksi tasan sata vuotta siitä, kun Niilo Antti Johannes Yli-Vainio syntyi tähän maailmaan. Tammikuun 26. päivä tuli kuluneeksi 74 vuotta siitä, kun samainen mies syntyi uudesti, saaden samalla voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapseksi ja taivasten valtakunnan kansalaiseksi. Ei, en muista ulkoa tuon edesmenneen saarnamiehen syntymäpäiviä. Sain viime yönä luettua viimeisimmän hänestä kertovan kirjan:   Suomen herättäjä – Niilo Yli-Vainion syntymästä sata vuotta, 1920-2020 .  Kirjan on toimittanut Marja Toukola, ja kustantanut Kristillinen Kirja- ja Musiikkikustannus KKJMK OY.  Tässä linkki kustantajan verkkokauppaan, jossa voit tutustua kirjaan ja luonnollisesti myös tilata sen itsellesi:  Suomen herättäjä   Tämä kirjoitus ei ole kirjaesittely, joskin toivottavaa on, että moni lukija tämän luettuaan päättää edellä mainitun teoksen itselleen hankkia, tai muulla tavoin sellaisen luettavakseen saad...

Omasta uskoontulostani on vierähtänyt aikaa hieman yli kaksitoista vuotta. Oletan, että tässä vaiheessa tätä blogia lukevat vain sellaiset ihmiset, joille henkilöhistoriani on jossain määrissä tuttu. Mikäli olen autuaasti erehtynyt, tai joku kaipaa muuten vaan muistinvirkistystä, niin voit lukea viime keväänä kirjoittamani tekstin , tai vaihtoehtoisesti katsoa vaikka tämän videon . Ennen uskoontuloani en ollut kuullut yhtään ns. uskoontulotodistusta (ne on vähän niinku työtodistuksia, raskaustodistuksia tai peruskoulun päättötodistuksia, mutta ei oikeastaan sinne päinkään). Vankilassa olin kirjoista lukenut Kari ”KK” Korhosen, Markku ”Kure” Tuppuraisen ja Reijo ”Klinu” Laukkasen uskoontulokokemuksista, mutta ainoa jollain tavalla muistiini jäänyt oli KK:n todistus. KK hikoili ja itki kun tuli uskoon. Jostain muualta olin saanut lisäksi päähäni, että uskoontuloon voi liittyä vaikkapa salaperäisiä valoilmiöitä. Joka tapauksessa uskoontulon täytyi olla jokin järisyttävä tunnekokem...

Ensimmäinen kirja, josta luin itse ääneen, oli virsikirja. Oli siinä äitimuorilla varmaan halvaus lähellä, kun nelivuotias paineli keittiöön virsikirja räpylöissään, ja alkoi paasata epäilemättä erittäin liturgisella nuotilla ja peukalopaikalla valikoidun veisun sanoja kuin vettä vaan. Olin viisivuotias, kun äiti kiikutti minut pienen kotikylämme pyhäkouluun. Pyhäkoulutäti jutteli jotakin Jeesuksesta, ja kertoi tämän olevan Uuden testamentin päähenkilö. Jakoipa kotikoululaisilleen pienet Uudet testamentit selailtavaksikin. Mielenkiintoiseltahan tuo vaikutti. Tyytyväisenä palasin pyhäkoulusta kotiin uuden kirjani kanssa. Sen jälkeen soi puhelin. Kotipuhelin. Pyhäkoulutäti soitti, ja kertoi äidilleni, että tämän pikku kultamussukka oli varastanut heiltä Uuden testamentin, ja se olisi sitten syytä palauttaa. Minä olin kyllä ollut siinä uskossa, että ne jaettiin omaksi. Kitupiikki. Sen verran muistikuvia kyseisen kirjan ulkonäöstä on mieleeni jäänyt, että taisi olla Gideonien ilm...