Jimmy Huhtala

”Ei pidä liikaa kehua, ettei vaan ylpisty.” Lukemattomia kertoja olen kuullut tuollaisen tai jonkin vastaavan lausahduksen, milloin enemmän ja milloin vähemmän tosissaan sanottuna. Yleensä pienen pinnallisen kehaisun päälle. Pastorin tai ylipäätään Sanan julistajan työssähän yleensä on juuri se suuren suuri vaara, että kehuja ja muita rohkaisuja satelee joka taholta ja niin runsaasti, että oma vajavaisuus tuppaa unohtumaan. Niin varmaan. Voisin tässä aikani kuluksi vapaasti lainaten laittaa joitain esimerkkejä joko kirjallisesti tai suullisesti saamistani ylpistymistä ehkäisevistä kommenteista. Jätän tässä yhteydessä huomioimatta selän takana puhumiset, välikäden kautta tulleet tai muuten vaan anonyymisti annetut palautteet. ”Alkaa niin risomaan, kun tuo Tästä poikki (elämänkertakirjani) tulee vastaan joka paikassa, että tekisi mieli ottaa puukko, ja vetäistä katkoviivaa (tatuointi kaulassani) pitkin, jos vielä joskus tulet vastaan.” ”Ei pitäisi tuollaisia kakaroi...

Kuukauden päästä tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloin hetken mielijohteesta kirjoittamaan blogia Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja . Jälkimmäinen vuosi bloggaajana on ollut huomattavasti ensimmäistä laiskempaa. Miksi ihmeessä piti vielä toinenkin blogi pistää pystyyn? Pohojalaanen pastori. Eikö tämä pohojalaanen pastori olisi vain voinut pysyä siinä siunatussa tilassaan, kirjoitella sinne mitä kirjoittaa tahtoo? Kun muutenkin on kirjoittamisessaan laiskistunut. Onko tämä joku ennalta ennustamaton toinen tulemus, jota kukaan ei ole odottanut, ja joka ei ketään sen kummemmin siunaa – toisin kuin se Raamatussa luvattu erään toisen henkilön toinen tulemus? Blogin aloittamisella – ja jatkamisella – tulisi varmaan aina olla jonkinlainen syy ja päämäärä. Kirjoittajan olisi ehkä hyvä tietää, mistä, miksi ja kenelle kirjoittaa. Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja sai alkunsa hetken mielijohteesta. Päätin alkaa kirjoittamaan raskausajasta ja ...

Ensimmäinen kirja, josta luin itse ääneen, oli virsikirja. Oli siinä äitimuorilla varmaan halvaus lähellä, kun nelivuotias paineli keittiöön virsikirja räpylöissään, ja alkoi paasata epäilemättä erittäin liturgisella nuotilla ja peukalopaikalla valikoidun veisun sanoja kuin vettä vaan. Olin viisivuotias, kun äiti kiikutti minut pienen kotikylämme pyhäkouluun. Pyhäkoulutäti jutteli jotakin Jeesuksesta, ja kertoi tämän olevan Uuden testamentin päähenkilö. Jakoipa kotikoululaisilleen pienet Uudet testamentit selailtavaksikin. Mielenkiintoiseltahan tuo vaikutti. Tyytyväisenä palasin pyhäkoulusta kotiin uuden kirjani kanssa. Sen jälkeen soi puhelin. Kotipuhelin. Pyhäkoulutäti soitti, ja kertoi äidilleni, että tämän pikku kultamussukka oli varastanut heiltä Uuden testamentin, ja se olisi sitten syytä palauttaa. Minä olin kyllä ollut siinä uskossa, että ne jaettiin omaksi. Kitupiikki. Sen verran muistikuvia kyseisen kirjan ulkonäöstä on mieleeni jäänyt, että taisi olla Gideonien ilm...