Äiti virsiä jankkaavasta testamenttivarkaastaan pappia toivoi

Ensimmäinen kirja, josta luin itse ääneen, oli virsikirja. Oli siinä äitimuorilla varmaan halvaus lähellä, kun nelivuotias paineli keittiöön virsikirja räpylöissään, ja alkoi paasata epäilemättä erittäin liturgisella nuotilla ja peukalopaikalla valikoidun veisun sanoja kuin vettä vaan.

Olin viisivuotias, kun äiti kiikutti minut pienen kotikylämme pyhäkouluun. Pyhäkoulutäti jutteli jotakin Jeesuksesta, ja kertoi tämän olevan Uuden testamentin päähenkilö. Jakoipa kotikoululaisilleen pienet Uudet testamentit selailtavaksikin. Mielenkiintoiseltahan tuo vaikutti. Tyytyväisenä palasin pyhäkoulusta kotiin uuden kirjani kanssa. Sen jälkeen soi puhelin. Kotipuhelin. Pyhäkoulutäti soitti, ja kertoi äidilleni, että tämän pikku kultamussukka oli varastanut heiltä Uuden testamentin, ja se olisi sitten syytä palauttaa. Minä olin kyllä ollut siinä uskossa, että ne jaettiin omaksi. Kitupiikki. Sen verran muistikuvia kyseisen kirjan ulkonäöstä on mieleeni jäänyt, että taisi olla Gideonien ilmaiseksi jakama versio. Se palautettiin. Mulla meni mielenkiinto pyhäkoulua kohtaan. Se oli tehnyt minusta varkaan. Vielä samana vuonna tein juhlallisen päätöksen alkaa isona juopoksi ja rosvoksi. Pidin sen päätöksen. Ja pyhäkoulutäti piti Uuden testamenttinsa.

Kahdeksanvuotiaana luin pikkusiskoni ristiäisissä Raamatusta kohdan, jossa Jeesus siunasi lapsia. Äiti katseli ja kuunteli toiveikkaana tuumien, josko pojasta joskus tulisi pappi. Itse se oli opettaja.

Kaksitoistavuotiaana makasin sairaalassa toipumassa vakavasta liikenneonnettomuudesta ja sitä seuranneesta välittömästä leikkauksesta, kun lääkärin kutsumat papit astelivat vuoteeni vierelle. Kertoivat Jumalan tehneen yliluonnollisen ihmeen, jonka ansiosta olin vielä hengissä. Kertoivat, että Jumalalla on jokin suunnitelma elämäni varalle. Iltarukouksia ja Ikuisia kertomuksia enempää en niistä asioista tiennyt, mutta oletin, etteivät sellaiset Jumalan suunnitelmat käy oikein yksiin omien suunnitelmieni kanssa, joten pienen mutta vakavan harkinnan päätteeksi valitsin sen, mitä itse elämältä halusin. En tiedä, kunnioitettiinko valintaani, mutta ainakin se sallittiin.

Neljätoistavuotiaana menin rippikouluun. Ajattelin, että jos niissä kuolemanjälkeiseen elämään liittyvissä asioissa on jotain perää, niin riparilla se varmaan selviäisi. Asia sinänsä kiinnosti. Kaveri ampui itsensä sinä samana kesänä. Mietitytti, että missä se oli nyt. Ensimmäisellä riparitunnilla mentiin tutustumaan kirkkoon. Kanttori osoitti enkelipatsasta sanoen ”tuokin pallinaama tuolla tuijottaa teitä”. Etukäteistuntien jälkeen päästiin viimein sinne leirille. Nuorisotyöntekijä ja isoset manasivat tuntien välisillä tupakkatauoilla kuin lappalaiset – kiroilevatko ne muuten oikeasti muita kansoja enemmän – ja tyhjensivät taskujaan pikkukolikoista sakkokuppiin, jonne piti pistää kolehtia jos kiroili. Tuumasin, etteivät nuo evankeliumin edustajat tainneet itsekään uskoa puheisiinsa. Tai ainakaan elää niiden mukaan. Sama asia. Pappi oli poikkeus, se taisi uskoa – ei vaan tullut sitten kuunneltua sitäkään.

1. Askel

Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään.

Totta…myönnetty.

2. Askel

 Opimme uskomaan, että joku itseämme suurempi voima voisi palauttaa terveytemme.

No ei ainakaan oma voima, mutta mikä se sellainen suurempi voima sitten voisi olla. Joku sanoi että se voisi olla vaikka heinäseiväs. Mutta ketä se sellainen heinäseiväs muka voi auttaa…

3. Askel

Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan -sellaisena kuin Hänet käsitimme

Ei totta vie, luovuttaako tässä muka pitäisi. Ja minkä jumalan huomaan? Ei kai Jumalan olemus voi määräytyä sen mukaan, miten sen kukin haluaa käsittää? Eihän se silloin olisi mikään Jumala…

Seitsemäntoistavuotiaana vedin itseni päihteillä mielisairaalan kautta ensimmäiseen päihdekuntoutukseen. Laitoksessa tutustuin AA:n kahdentoista askelen ohjelmaan, sillä AA- tai NA-ryhmissä käyminen oli lähes pakollista. Eikä siinä, ihan mielenkiintoisia juttuja siellä oli. Mutta se suurempi voima tai etenkään Jumala ei oikein mahtunut systeemeihin. Enkä mä ollut valmis päihteidenkäyttöä lopettamaan, korkeintaan vähentämään.

Yhdeksäntoistavuotiaana Vaasan vankilassa istuessani sain postissa kirjan nimeltä KK-Kuolemankauppias. Mielenkiintoinen tarina. Narkkari ja rikollinen oli kuulemma saanut uuden elämän uskoontulon myötä.  Kävin vaivihkaa vankilan kirjastosta lainaamassa pari muutakin samantyylistä kirjaa. Eräänä päivänä sain siirron pyytämääni yhden miehen selliin. Edellinen asukas oli jättänyt hyllyyn Raamatun, olipa sen kansilehdessä jonkinlaiset saatesanatkin. Kirjasta kuulemma voisi löytää vapauden vaikka olisi vankilassa. Päätin lukea. Kolmannen Mooseksen kirjan kohdalla tajusin, ettei se sääntökokoelma voisi minua auttaa. Ja KK ja muut tuollaisten elämäkertojen kirjoittajatkin olivat varmaan vain hörhöjä, jotka olivat keksineet jonkin uuden vedätyksen. Ei kai se nyt niin yksinkertaista voisi olla, että kun joku pyytää siltä Jeesukselta syntejä anteeksi, niin se on sitten siinä, kaikki annettu anteeksi ja elämä vaan muuttuu. Kaveri kysyi, lähdenkö mukaan vankilan kirkkoon. Lauluryhmissä oli kuulemma hyvännäköisiä nuoria naisia. En lähtenyt.

Kaksikymmentäkolmevuotiaana kävin vapun aikoihin vapaaseurakunnan ovenkahvaa hipaisemassa. Mitä jos noista hihhulihommista löytyisikin jonkinlainen apu elämään. Viimeisimmän päihdekuntoutusjakson avulla tuli melkein kymmenen kuukautta raittiutta. Sisäinen maailma vaan oli edelleen sekaisin. En avannut vapaaseurakunnan ovea. Avasin pullon Tasavaltaviinaa. Useamman pullon. Päivässä. Kahden ja puolen kuukauden ajan. Sen jälkeen meinasin ampua itseni. Joku puuttui peliin.

14.11.2006 kaikki sitten muuttui. Sinä iltana tapasin Keravan helluntaiseurakunnan pastorin, joka esitteli meikäläisen sille sen Jeesukselle – josta tuli myös mun Jeesus. Siinä vaiheessa ei varmaan kovinkaan moni uskonut, että kyseessä olisi ollut joku lopullinen ratkaisu meikäläisen päihdeongelmiin ja sekoiluihin. Jotkut arvelivat sen menevän ohi muutamassa viikossa, toiset muutamassa kuukaudessa – ja osa odottaa edelleen, että vanha ralli jatkuu. Mutta niin vain siinä kävi, että meikäläisen päihderiippuvaisuus katkesi sinä iltana, ilman retkahduksia. Se oli ihme, sanokoon muut mitä sanoo. Ei muuten ole tarvinnut sen jälkeen rosvonhommiakaan harrastaa, eikä hakata viattomia – eikä edes viallisia – lähimmäisiä.

Siinä pienet pohjustukset tälle blogille. Se, että meikäläinen tänä päivänä on pohojalaanen pastori, on ihme ja ansaitsematonta armoa. Se, että mä oon hieman vinksahtanut, selittyy osaltaan ihan vaan henkilöhistorialla. Toisaalta se on osa mun ainutlaatuista luonnetta ja persoonallisuutta.

 No joo, ensimmäisen postauksen jälkeen tuli jo jotain toiveita tämän blogin suhteen, ja saatanpa niitä alkaa täyttämäänkin.

”Helmee pastori Jimmy!! Innolla ootan kirjoituksiasi. Mietin onko vaikeeta herätä sunnuntaiaamuna, kattelekko kelloo koskaan kokouksissa, että pääsis jo kotiin, tuleeko inspiraatiota jostakin uudesta niin että vanha kaava turhauttaa, ookko nukahtanut kokouksessa ja herännyt ku raamattu tippuu lattialle.. Kyllä pastorin päivä kiinnosta ja Sun hersyvä kerronta!!”

Jos jollakin muullakin on mielenpäällä jotain vastaavaa tai vaikka aivan muuta, niin annahan kuulua itsestäsi – vaikka sitten anonyymisti, kuten tuossa lainatun tekstin kirjoittaja – yritetään sisällyttää ajan kanssa vastauksia kysymyksiin.

Palataan asiaan.

Ai niin, äidin toive on toteutunut, vaikkei meitä vapaiden suuntien pastoreita papeiksi kovin usein sanotakaan. Ja mullakin on jo useampi oma Raamattu. Ne on muuten ostettuja.

Tässon muuten linkki yhteen videoon, jossa mä kerron tästä mun elämänkaaresta:

Jimmy Huhtala - Uskoontulo

Niin ja hei. Se ajattelematon pyhäkoulutäti, päättömiäpuhuva kanttori,  ja sanomansa kanssa ristiriitaisesti käyttäytyvä riparihenkilökunta...vajavaisia ihmisiähän ne kaikki oli. Minäkin oon. Aivan varmasti olen aiheuttanut vähintäänkin yhtä ristiriitaisia tunteita joskus kanssamatkaajissani. Luultavasti tulen aiheuttamaan jatkossakin, vaikka kovasti haluaisin tämän Jeesukseni rakkautta ympärilleni levittääkin ja hänen ylivertaisuuttaan hehkuttaa. Viesti on edelleen täydellinen, vaikka viestintuojia välillä on junaan jos toiseenkin ja osan heistä moni olisi toivonut eksyneen jo matkalla asemalle. 

Tämon yhyren aivan torella vajavaasen pohojalaasen pastorin blogi. Tai no joo, eihän multa toisaalta mitään puutu - ei eres niitä heikkouksia!