En saanut kaikkia syntejäni anteeksi, kun tulin uskoon - Etkä välttämättä saanut sinäkään

Tulin uskoon kaksitoista vuotta sitten, ja sen myötä elämässäni kaikki muuttui. Kuulin sanoman, jonka mukaan ihminen uskoon tultuaan saa Jumalalta kaikki syntinsä (pahat tekonsa, puheensa, ajatuksensa ja asenteensa yms. ja jne.) anteeksi. Ja näinhän se on. Sen lisäksi, että kuulin tuon sanoman ihmisiltä, löysin saman viestin myös Raamatusta, ja vieläpä armon koskettama omatuntokin sen vakuutti todeksi. Enkä sitten suotta alkanut märehtimään menneitä virheitäni, vaikka niitä vuosien aikana oli vähintään riittävästi tullut tehtyäkin.

Mieleeni muistuu sieltä uuden elämän alkuviikoilta tilanne, jossa eräs uskovainen nainen tuli kysymään minulta, miten voin olla niin onnellisen oloinen, kun olen tehnyt niin paljon pahaa elämässäni. Hieman hölmistyneenä vastasin, etteivät ne asiat onnellisuuteeni enää vaikuttaneet, sillä olin saanut ne kaikki Jumalalta anteeksi. Nainen totesi, että luulisi niiden nyt silti vaivaavan mieltä, ja ettei kai niitä nyt heti voi unohtaa. En kyllä ymmärtänyt.

Synnintunto ennen uskoontuloa oli suuri, mutta uskoontulon mukanaan tuoma armontunto oli vielä suurempi. Se oli itse asiassa niin suuri, etten heti täysin ymmärtänyt sitä, etten suinkaan ollut kaikkia syntejäni saanutkaan anteeksi sillä siunatulla hetkellä, kun polvistuin Jumalan edessä Keravan Helluntaiseurakunnan toimistossa. Luit oikein. 

En saanut kaikkia syntejäni anteeksi, kun tulin uskoon. Et muuten välttämättä sinäkään.

Edesmenneen Tony Halmeen elämänkertakirjan nimi on ”Jumala armahtaa – minä en”. Tuossa äkkiseltään uhoavassa lauseessa on kuitenkin varsin syvällinen ja inhimillinen totuus. Vaikka Jumala armahtaa ja antaa anteeksi kaikki rikkomukset sillä hetkellä, kun ihminen niitä Jeesuksen ristintyöhön vedoten Häneltä pyytää anteeksi, niin niistä kärsineet tai ärsyyntyneet kanssamatkaajat todennäköisesti eivät niin tee.

Etten suotta vie kenenkään yöunia, niin väännän vielä rautalangasta:

Kun olet tullut uskoon, olet saanut kaikki syntisi Jumalalta anteeksi.

Tämä voi jonkun yöunet viedäkin, mutta joskus on hyvä valvoa öitä tärkeitä asioita miettien:

Kun olet tullut uskoon, et ole automaattisesti saanut kaikkia syntejäsi anteeksi toisilta ihmisiltä.

Reilu kuukausi uskoontuloni jälkeen lähdin joulunviettoon lapsuudenkotiini siunatulle Pohojammaalle. Samalla reissulla kerroin perheelleni tulleeni uskoon, ja saaneeni kaiken anteeksi. Äiti heitti lohen käsistään kesken ruuanlaiton huutaessaan hallelujaa. Isä reagoi – miten sen sanoisi – hieman maltillisemmin. Mutta tuli itsekin uskoon hyvin pian tuon tapahtuman jälkeen. Muun perheen välittömät reaktiot eivät olleet aivan yhtä myönteiset. Enkä tullut juuri edes ajatelleeksi, että jotain muutakin varmaan olisi sanottava. Taisi olla vasta seuraava joulu, kun ohimennen tulin sanoneeksi, että: ”Jos muuten on vielä jotain anteeksipyydettävää, niin anteeksi kaikki”. Paino sanalla JOS. Joitain aikoja myöhemmin, jonkin menneisyyteeni liittyneen ja itseeni kohdistuneen tunteenpurkauksen jälkeen vielä auliisti toistin tuon ylimalkaisen lauseeni. Kelpaahan sitä sitten ohimennen jossitella, kun on omalla toiminnallaan pilannut niin suoraan kuin välillisestikin suuren osan toisten ihmisten elämästä, ja jättänyt jäljet, jotka eivät täysin parane ehkä koskaan. Tai ainakaan tehdyt asiat eivät muutu tekemättömiksi. Onneksi nykyään asiat ovat niin hyvin kuin ne kokonaisuuden huomioon ottaen voivat olla – ja paremminkin.

Noin vuosi oman uskoontuloni jälkeen lehdet uutisoivat entisen rikollispomon, Lauri Johanssonin uskoontulosta. Tai lähinnä siitä, miten tämä sen jälkeen oli tunnustanut kaksi selvittämätöntä murhaa. Eräs vanha kaverini tarttui tähän, ja kysyi, olinko itse tunnustanut ja sovittanut kaikki rikokseni lain edessä. No en ollut. Kaveri sanoi, ettei hän uskoisi uskoontuloni aitouteen, ellen tekisi listaa selvittämättömiksi jääneistä rikoksistani ja marssisi poliisilaitokselle niitä tunnustamaan. Paha paikka. Summailin äkkiä, että valtaosa rikoksistani oli silloin jo vanhentunut. Ja muutenkin elämäntyylini oli ollut sellaista, etten olisi osannut nimetä rikosten uhreja, enkä kertoa tarkkoja tapahtumapaikkoja, saati ajankohtia. Enkä ylipäätään muistanut, mitä kaikkea olin matkan varrella tullut tehneeksi. Pyysin kaveria auttamaan miestä mäessä, ja kirjoittamaan ylös kaikki tietämänsä rötökset, joihin olin syyllistynyt. Sanoin, että voisimme mennä yhdessä poliisin puheille, ja hän voisi puolestani kertoa, mitä kaikkea olin tehnyt, ja lupasin sitten tunnustaa kaiken hänen kertomansa. Se reissu jäi yllättäen sitten tekemättä. Ihmishenkiä kontollani ei sentään onneksi ollutkaan. Nykyään tapaan rikokseni tunnustaa jo siinä vaiheessa, kun ylinopeussakkoja tienpäällä kirjoitellaan. Ja sovitan rikkomukseni maksamalla sakkoni. Turhan pienestä niitä kyllä nykyään kirjoitetaan.

Armontunnon valtaaman ihmisen voi olla joskus hieman vaikea ymmärtää, että hänen tekemillään teoilla voi olla kauaskantoiset seuraukset siitä huolimatta, että ne on Jumalan edessä saatu anteeksi. Osa seurauksista vaikuttaa omaan elämään, osa jonkun toisen. Siis siinä tapauksessa, että joskus on sattunut itseään tai jotain toista ihmistä vastaan isommin rikkomaan. Minä olen.

Kouluaikoina kiusasin – voisi sanoa jopa ”rääkkäsin” – vuosia erästä poikaa. Muistan nauttineeni siitä, kun tajusin tämän pelkäävän minua. Tuota pelkoa – ja samalla omaa nautintoani – tulin ruokkineeksi aivan turhan paljon. Niin vaan tuon pojan – samalla kuin monta muutakin – unohdin ensin vanhan elämän syövereissä ja sittemmin uuden elämän autuaan ihanuuden keskellä. Asiat muistuivat mieleeni vasta eräänä isänpäivänä, kun olimme vaimoni ja vanhempieni kanssa juhlalounaalla eräässä ravintolassa. Poika, jota olin kouluvuosina vainonnut, asteli – toki aikuiseksi kasvaneena miehenä – omien vanhempiensa kanssa samaiseen ravintolaan. Muistot tulvivat sisimpääni ryminällä, ja ymmärsin välittömästi, että minun olisi tehtävä se, mitä tehtävissä oli. Pyydettävä anteeksi. Astellessani miehen luo, tämä kavahti taaksepäin pelästyneen näköisenä. Tajusin, että se, minkä itse olin vuosiksi unohtanut, oli jättänyt pysyvän jäljen tuon miehen elämään. Kertasin muutamalla lauseella pahat tekoni, kerroin katuvani niitä, ja pyysin anteeksi. Ja sain. ”Saat kaiken anteeksi”, ja sitä seurannut kädenpuristus toi samaan aikaan hyvän mielen, mutta muistutti myös siitä, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Tuo mies ei antanut anteeksi sillä hetkellä, kun tulin uskoon. Hän antoi anteeksi silloin, kun sitä häneltä itseltään pyysin. Moni muu ei ole antanut, vaikka olen pyytänyt. Kaikilta en ole edes pyytänyt. Kaikkia syntejäni en ole vieläkään siis saanut anteeksi – paitsi Jumalalta.

Synnintunto on välttämätön etappi matkalla armontuntoon. Synnintunto ei ole mukavaa, armontunto on mullistavaa. Armontunnon tulisi aina johtaa myös kolmanteen tuntoon – vastuuntuntoon.

Vaikka tiedän saaneeni kaiken anteeksi Jumalalta, eikä minun siinä mielessä edelleenkään tarvitse kärvistellä syyllisyyteni kanssa, kuten vuosia sitten kohtaamani uskonsisar olisi toivonut, olen kuitenkin vastuussa siitä, miten olen toisia ihmisiä vastaan rikkonut.

Näiden vuosien aikana olen paitsi henkilökohtaisessa elämässäni, myös työni puolesta ihmisten kanssa keskustellessani todennut, että toisinaan joitain ihmisiä ärsyttää aivan valtavasti, kun uskoon tullut lähimmäinen iloitsee kokemastaan armosta, ja siitä, että kaikki synnit on pyyhitty pois. Eikä se suinkaan ole ensisijaisesti kristillisen uskon väheksymistä, kuten me usein haluaisimme asian selittää. Kyse on siitä, että ihmisen, joka ei ole tullut itse armahdetuksi Jumalan taholta, on mahdoton käsittää ajatusta siitä, että toisen uskoontulon myötä menneet asiat pitäisi vain unohtaa. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Suuri osa ihmisistä peräänkuuluttaa oikeudenmukaisuutta.

Ihmisille on syystä tai toisesta muodostunut uskovista käsitys, jonka mukaan ”mitä vaan voi tehdä, ja millään ei ole mitään väliä, kunhan illalla muistaa pyytää syntejään anteeksi”. Ikävä sanoa, mutta olemme omalla toiminnallamme joko suoraan, tai useimmiten varmaan epäsuorasti, antaneet ymmärtää asian olevan näin.

Armon kokemisen Jumalan edessä tulisi siis johtaa vastuuntuntoiseen elämään ihmisten edessä. Emme voi olettaa, saati vaatia, että uskoontulomme pyyhkisi kaikki syntimme pois muiden ihmisten mielestä. Tällainen asenne saattaa pahimmillaan ajaa ihmisiä kauemmas Jumalasta, koska se rikkoo heidän käsitystään oikeudenmukaisuudesta.

Sitä ei tarvitse – eikä saa – salata, että Jumala antaa varauksetta ja poikkeuksetta anteeksi kenelle vaan, ja kuinka suuret rikkomukset tahansa, kun ihminen tulee katuen Hänen eteensä.

Viesti ei kuitenkaan saisi olla se, että voimme sen jälkeen olankohautuksella ohittaa kaikki ne ihmiset, jotka meidän sanojemme tai tekojemme seurauksena ovat joutuneet tavalla tai toisella kärsimään. Päinvastoin. Armon tulisi johtaa siihen, että teemme kaikkemme saadaksemme asiamme selviksi myös ihmisten kanssa. Mitä se kenenkin kohdalla sitten käytännössä vaatiikaan.

Anteeksiantamus ei koskaan ole itsestäänselvyys. Siksi sitä ei voi odottaa, saati vaatia keneltäkään. Sitä voi ainoastaan pyytää.

Minun on vain elettävä sen tosiasian kanssa, että jotkut ihmiset eivät ehkä koskaan kykene tai muuten vain tahdo antaa anteeksi tekemiäni rikkomuksia. Silloin voin onneksi turvata siihen, että loppujen lopuksi vain Jumalalta saatu anteeksiantamus on elämän ja kuoleman kysymys.

Ja kuitenkin valtaosa tuntemistani ihmisistä on pohjimmiltaan anteeksiantavaa tyyppiä – olivat sitten uskossa tai eivät.

Lopuksi vielä eräs kokemus, joka ei sinänsä edes aiheeseen liity. Tai laitetaan liittymään. Pääasia, että saan kirjoittaa, kun tässä kerran mieleen tuli.

Pian Tästä poikki – kirjan ilmestymisen jälkeen minuun otti yhteyttä eräs nuori mies, jonka olin aikanaan pahoinpidellyt tavallista perusteellisemmin. Sydän oli jättää muutaman lyönnin lyömättä, kun näin kyseisen henkilön nimen facebookiin saapuneen yksityisviestin yläpuolella. Arvelin kyseessä olevan vallan oikeutetun avautumisen vanhan väkivaltajutun tiimoilta, jota en ollut tältä mieheltä anteeksi pyytänyt, vaikka olin uuden elämän autuudesta varsin julkisesti iloinnut jo useamman vuoden. Olin väärässä. Mies kertoi elämänsä suunnan muuttuneen tuon pahoinpitelyn myötä. Hän oli sen jälkeen ymmärtänyt, miten lähellä oli ollut, etten ollut saanut häntä hengiltä hyvästä yrityksestäni huolimatta. Tästä oli seurannut johtopäätös, että tietynlaisissa porukoissa pyöriminen voisi vastaisuudessa koitua kohtalokkaaksi, ja niin tämä raivokohtaukseni uhri oli toivuttuaan laittanut kaveripiirinsä ja elämäntapansa uusiksi. Uskokaa tai älkää, niin hän oli aidosti kiitollinen tapahtuneesta. Häpeillen esitin anteeksipyyntöni vuosia tapahtuneen teon jälkeen. Ja kyllä, mies sanoi antaneensa anteeksi jo ennen kuin tulin uskoonkaan – koska minun syntini olikin koitunut hänen parhaakseen.

Niinpä niin. Kaikkia syntejä ei siis saa anteeksi kun tulee uskoon. Kaikkia ei vuosia sen jälkeenkään. Ja osan voi saada anteeksi, vaikka ei tulisi uskoonkaan. Siis ihmisiltä.

Vielä kerran, ja väärinymmärrysten välttämiseksi:

Kun ihminen tulee uskoon, hän saa Jumalalta kaikki syntinsä anteeksi!

Messiasharhaa ja vääränlaisia uskoontuloja

Omasta uskoontulostani on vierähtänyt aikaa hieman yli kaksitoista vuotta. Oletan, että tässä vaiheessa tätä blogia lukevat vain sellaiset ihmiset, joille henkilöhistoriani on jossain määrissä tuttu. Mikäli olen autuaasti erehtynyt, tai joku kaipaa muuten vaan muistinvirkistystä, niin voit lukea viime keväänä kirjoittamani tekstin, tai vaihtoehtoisesti katsoa vaikka tämän videon.

Ennen uskoontuloani en ollut kuullut yhtään ns. uskoontulotodistusta (ne on vähän niinku työtodistuksia, raskaustodistuksia tai peruskoulun päättötodistuksia, mutta ei oikeastaan sinne päinkään). Vankilassa olin kirjoista lukenut Kari ”KK” Korhosen, Markku ”Kure” Tuppuraisen ja Reijo ”Klinu” Laukkasen uskoontulokokemuksista, mutta ainoa jollain tavalla muistiini jäänyt oli KK:n todistus. KK hikoili ja itki kun tuli uskoon. Jostain muualta olin saanut lisäksi päähäni, että uskoontuloon voi liittyä vaikkapa salaperäisiä valoilmiöitä. Joka tapauksessa uskoontulon täytyi olla jokin järisyttävä tunnekokemus.

Rukoilin oman ”syntisen rukoukseni” polvistuneena Keravan helluntaiseurakunnan toimiston lattialla. Noustuamme sieltä pastorin kanssa ylös, ajattelin koko homman menneen pieleen. Ei nimittäin ollut hiki, ei itkettänyt, enkä ollut nähnyt mitään valoilmiöitäkään. Eikä tuntunut yhtään miltään. Ennen kuin ehdin heittää hanskoja tiskiin, tuli kuitenkin jostain ihan vaan sellainen sisäinen varmuus, että nyt kääntyi elämässä uusi lehti, enkä enää tulisi palaamaan menneeseen.

Kotimatkalla mietin, että kun tämä evankeliumi kerran vaikutti olevan totta ja toimiva juttu, niin minkähän takia kukaan ei ollut siitä sellaisenaan meikäläiselle aiemmin kertonut. Päätin omalta osaltani pitää huolen siitä, että ainakaan omilta tuttaviltani asia ei jäisi uutispimentoon. Toki jo hetken päästä kyseenalaistin koko oman uskoontuloni itsekin, kun ei tunnepuolella värähtänyt mikään. No vähän lapsellisella tavalla olin onnellinen. Olin ilmeisesti tullut aivan väärällä tavalla uskoon, tai sitten kuvitellut koko jutun. Onneksi joitain sen verran konkreettisia juttuja Jumala oli tehnyt elämässäni kertalaakista, ettei edes tunnekylmyys saanut vesitettyä niitä. Ei meinaan ollut tarvetta vetää päätä täyteen, tai jatkaa ketjupolttajana, ja ”neekerivihakin” oli kadonnut kuin ilmavaivan ilmentymä sinne kuuluisaan Saharaan.

Helluntaiseurakunnissa on tapana pitää ” todistuspuheenvuoroja”. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että ihmiset kertovat, miten ovat tulleet uskoon. Ainakin teoriassa, käytännössä se voi olla mitä vaan maan ja taivaan väliltä, joskus vähän niiden ohikin. Meikäläistäkin pyydettiin ”todistamaan” useampaan otteeseen jo hyvin pian uskoontuloni jälkeen. Puheeni sisältö oli pahojen tekojen värikästä – välillä vähän väritettyäkin – kertaamista, joka päättyi toteamukseen ”ja sitten tulin uskoon ja kaikki muuttui”. Ja suunnilleen piste siihen kohtaan.

Minulla oli harhakuva siitä, että kun vaan kerron miten hurjan nuoruuden olen viettänyt, ja sitten uskoontulon myötä saanut uuden elämän, niin kaikki vakuuttuvat Jeesuksen todellisuudesta ja tulevat itsekin uskoon. Voin kertoa, eivät tulleet. Toki niillä puheilla sai paljon olalle taputteluja ja muuta hyväksyvää suhtautumista toisilta uskovilta. Ja toisia - puhun edelleen uskovista - se ärsytti. Uskoontuloni, tai ainakin tapani kertoa siitä, oli joidenkin mielestä vääränlainen. Joidenkin mielestä paras mahdollinen. Ja kaikkea siltä väliltä. Nyt siirryn muistelmista ajatelmiin.

Uskoontuloja, uskoontulijoita, ja uskoontulokertomuksia on paljon erilaisia. Olen tässä matkan varrella ollut huomaavinani, että aina jonkun mielestä joko se oma tai sitten sen toisen uskoontulo on jotenkin vääränlainen – tai sitten juuri se oikeanlainen.

Joku kertoo liikaa synneistään, toinen taas ei kerro mitään menneisyydestään. Joku on tullut uskoon hurjien elämänvaiheiden kautta, toinen pyhäkoulussa. Joku osaa kertoa päivämäärän ja kellonajan, toinen ei muista tarkkaan edes vuosilukua. Joku on tunnemyrskyssään itkenyt, ja kiitellyt ääneen Jeesusta, toinen ei ole tuntenut mitään, ja on pysynyt vaiti. Joku on huomannut välittömästi radikaalin muutoksen elämässään, toinen ei. Joku on tullut uskoon tunnetun saarnamiehen kokouksessa ja rukouspalvelussa, toinen kotonaan yksinäisyydessä. Ja joku ei osaa kertoa mitään tiettyä tilannetta ja hetkeä.

Olin ollut uskossa joitain kuukausia, kun seurakunnan parkkipaikalla eräs nainen teki kanssani tuttavuutta kertoen, että hänen mielestään oli epäreilua, että olin päässyt niin helpolla tässä uskonelämässä. Olisin loksauttanut leukani sijoiltaan, ellei alla olisi ollut niin vahvaa toista leukaa sitä alkuperäistä tukemassa. Kelasin pikakelauksena viikkoja taaksepäin, eikä tehnyt tiukkaakaan muistella, miten vaikeaa oli ollut – ja oli edelleen – opetella elämään ihan jo yleisten normien edellyttämää yhteiskuntakelpoista elämää, saati sitten tätä uutta ja outoa uskovaisen elämää. Nainen kertoi, ettei hänen mielestään ollut reilua, että olin vapautunut tupakanhimostani heti uskoontulon yhteydessä, kun hän puolestaan oli ravannut seurakunnassa jo viisi vuotta, ja joutui edelleen taistelemaan samaisen riippuvuuden kanssa. Jakkupukuinen sisar jatkoi matkaansa, ja minä jäin hölmistyneenä miettimään, mahtoiko tällä olla aavistustakaan siitä, että tupakka oli varmasti ollut aivan pienimpiä päänvaivojani – taistelin jatkuvasti monta kertaa vaikeampien asioiden kanssa. Uskoontuloni oli siis epäreilu. Eikä siinä, sen myötä olin itsekin sellainen. Ja ihan oikeasti. Oman, varsin laajan kokemukseni valossa, kaikki nimittäin uskoontulon yhteydessä vapautuivat tupakasta. Nähdessäni erään nuoren miehen sytyttävän rukouskokouksen jälkeen sätkän, astelin reippaasti paikalle kysymään, eikö tämä ollutkaan uskossa. Poika kertoi olevansa. Tein oman johtopäätökseni. Ja kerroin ettei tämä ilmeisesti ole, kun vielä rööki roihuaa. Lähimmäiseni yritti sopertaa, ettei ole vielä päässyt siitä eroon, mutta kaikkitietävänä ajattelin, ettei sellainen usko voinut olla aitoa. Hän oli siis tullut uskoon väärällä tavalla.

Saman kevään aikana tulin huomaamaan myös sen, etteivät kaikki pitäneet minun ja muiden kaltaisteni uskoontulotodistuksista. Ainakaan kahdesta syystä. Ensiksikin, koska ”kukaan ei jaksa enää kuunnella yhtään sellaista todistusta, että ensin on ryypätty itsensä melkein roskikseen ja sitten tultu uskoon”. Toiseksi, koska ”luetellaan, mitä pahaa ollaan tehty, ja sitten vaan kerrotaan että on tultu uskoon, eikä puhuta siitä uudesta elämästä mitään”. Vääränlaisia uskoontuloja, ja vääränlaisia kertomuksia niistä. Ymmärrettäviä näkökulmia. Mutta. Jos on ryypännyt itsensä melkein roskikseen, ja tullut sitten uskoon, ei millään viitsisi keksiä toisenlaista tarinaa niihin hetkiin, kun omasta uskoontulosta pyydetään kertomaan. Ja pakko myöntää, että jos on tehnyt vain pahaa ennen uskoontuloaan, ja sen jälkeen kokenut muutoksen, on tuoreeltaan hieman hankala muusta puhua. Kliseeltä kuulostava ylimalkainen toteamus ”ja sitten kaikki muuttui”, pitää kertojan taholta sisällään viestin siitä, että silloin todellakin KAIKKI muuttui. Toisenlaisen elämän eläneen kuulijan korvissa se puolestaan saattaa olla vain lyhyt kuittaus rypemisellään retostelulle.

Sitten on aivan toisenlaisiakin todistuspuheenvuoroja. Esimerkiksi uskovan kodin lapsilla. Mä tykkään eniten niistä. Siitä taas en tykkää, jos ne alkaa lauseella: ”Mulla ei oo kertoa mitään sellaista tarinaa, että olisin ryypännyt itseni henkihieveriin ja ryöstänyt kaikki pankit ennen kuin tulin uskoon”. Jonkun kohdalla siitä voisi (toivottavasti virheellisesti) tulkita, että kyseinen henkilö olisi halunnut elää juuri sellaisen elämän. Jonkun kohdalla rivien välistä voisi (todennäköisesti väärin) lukea ajatuksen, että hän nyt vapauttaa kuulijat pelosta sen suhteen, että taas joku entinen spurgu astuu kertoilemaan juttujaan. Joka tapauksessa ainakin omaan korvaan tuontyylinen aloitus on viesti siitä, että puhujan mielestä joko se oma uskoontulo on ollut jotenkin vääränlainen tai vastaavasti ne toisenlaiset uskoontulot (tai niistä kertovat puheet) ovat vääränlaisia. No, en halua uskoa, että näin nyt aivan oikeasti olisi, mutta siltä se nyt vaan voi kuulostaa. Omasta mielestäni nykyään on kaikkein ihmeellisintä kuulla siitä, miten joku on saanut tutustua Jeesukseen jo nuorella iällä ja asioiden ollessa hyvin, ja uskonelämä on ollut niin mielenkiintoista, ettei ole ollut tarvetta lähteä muunlaista elämää edes isommin kokeilemaan.

Yleensä sinne puhujanpaikalle päätyvät ne, joilla on joko radikaali muutoskertomus tai voimakas tunnekokemus kerrottavanaan. Usein jopa sekä että. Eikä siinä siis edelleenkään mitään väärää, minä tykkään ainakin kuunnella kaikenlaisia stooreja. Sen sijaan sitä pidän ikävänä, että vastaavasti niiden kokemukset, joilla ulkoiset muutokset eivät ole niin radikaaleja olleet tai jotka eivät ole uskoontulonsa yhteydessä juuri mitään tunnekuohuja kokeneet, jäävät liian usein kuulematta. Sen seurauksena sitten siellä kuulijan paikalla istuvat vähemmän radikaalin tai hurmoshenkisen kääntymyksen kokeneet luulevat olevansa asiansa kanssa yksin. Ehkä alkavat pitämään omaa uskoontuloaan ja uskoaan jotenkin vääränlaisena tai ainakin huonompana. Eikä siinäkään vielä kaikki. Pahin on vielä sanomatta. Toisinaan nimittäin nämä radikaalin kokemuksen sisaret ja veljet ovat yhtä tolvanoita (anteeksi, tarkoitin tietenkin ”ajattelemattomia”), kuin minä uutena uskovana kyseenalaistaessani sen sätkää tupruttelevan nuorukaisen uskon. Olen törmännyt liian moneen sellaiseen ihmiseen, jonka uskoontulon joku toinen uskova on kyseenalaistanut sillä perusteella, ettei toinen ole ”tuntenut” tai ”kokenut” mitään väristyksiä, liikutuksia, kuumia aaltoja tai tunne-elämän sekaisin laittavaa armontuntoa. Tai vapautunut vaikka nyt heroiinista sormia napsauttamalla. Suoraan sanottuna he ovat joutuneet joko tahallisen tai tahattoman, mutta joka tapauksessa erittäin vahingoittavan hengellisen väkivallan uhreiksi. Vammat, tai ainakin arvet, jäävät monilla pysyviksi, vaikka kuntoutuksen jälkeen niiden kanssa elämään pystyisikin. Jotkut eivät pysty, ja jättävät koko homman sikseen. Näin vaan on.

Kuulisin mielelläni sellaisia Jeesuksen luotettavuutta korostavia puheenvuoroja, joissa joku rehellisesti kertoisi vaikkapa näin:

”Tiedättekö, se uskoontulohetki ei tuntunut millekään, ei sitten yhtään millekään. Ei naurattanut, eikä sitäkään vähää itkettänyt, eikä edes pulssi kohonnut. Minä vaan totesin, että evankeliumi on totta, ja minäkin tarvitsen armoa. Ja kun Raamatussa Jeesus kerran sanoo, ettei hän aja pois ketään, joka hänen luokseen tulee, niin minähän sitten siihen vetosin, pyysin syntini anteeksi ja sanoin Jeesukselle että tästä eteenpäin seuraan häntä. Eikä tuntunut yhtään millekään, mutta olinpahan asiani sanonut, ja tiesin sen, että Jumala sen kuuli. Menin kotiini tyytyväisenä, koska tiesin pelastuneeni sen perusteella, mitä Raamattu asiasta sanoo, enkä minä muita lisävakuuksia siihen asiaan edes kaivannut. Ja siltä pohjalta minä olen nyt nämä kolme vuotta uskossa ollut, pitänyt Jumalan Sanaa totena, ja sen seurauksena myös nähnyt sen toimivan käytännössä. Viime kesänä jo huomasin hymyileväni, kun ajattelin Jumalan hyvyyttä, että on tässä jo niitä tunnekokemuksiakin sitten koettu.”

Kyllä tekisi monelle hyvää kuulla sellaisia todistuksia. Ja moni varmaan on kuullutkin. Minä en. Siis julkisesti.

Kun nyt näistä uskoontuloista ja niistä kertomisista puhutaan, niin meikäläinenhän on oman uskoontulonsa kertonut ties kuinka moneen kertaan ja vaikka ja missä. Ei tee tiukkaakaan myöntää, että aluksi suorastaan nautin, kun minua pyydettiin siitä puhumaan. Ja todellakin elin sellaisessa messiasharhassa, että ”nyt kun minä menen ja kerron elämästäni, niin johan tulee ihmiset kosketetuiksi”. Sitä harhaa monet kyllä vallan kiitettävästi ruokkivatkin. No, ei se täysin harhaa ollut. Siirtyessäni ensimmäisestä seurakuntatyöstäni joksikin aikaa kiertäväksi julistajaksi huomasin, että kun itse olisin jo kovasti halunnut keskittyä ”varsinaiseen saarnaamiseen”, odotettiin lähes jokaisessa paikassa, jossa vierailin, että puheeni pääpaino olisi siinä uskoontulotodistuksessa. Kun se on niin puhutteleva. Olin valmistautunut etenkin seurakuntien sunnuntaikokouksissa puhumaan Raamatusta, mutta useamman kuin yhden kerran kuulin tilaisuuden juontajan ilmoittavan, että ”seuraavaksi Jimmy Huhtala tulee kertomaan meille, millaista hänen elämänsä oli ennen uskoontuloa”. Se alkoi jopa ärsyttää. Kerran taisin jopa hieman änkyrämielellä sanoa mikrofoniin, etten ollut tullut muistelemaan menneitä, vaan kehumaan Jeesusta. Enkä omaan historiaani sitten sen kummemmin viitannutkaan. Jossain vaiheessa jopa harkitsin vakavasti, etten enää suostuisi kertomaan todistustani, vaan pitäytyisin sellaisessa opetuksessa, joka käsittelisi vain ja ainoastaan Raamatun asioita, ei omaa henkilöhistoriaani. Eräs toinen paljon kiertänyt puhuja aavisti asenteeni, ja muistutti siitä, että Jumala on antanut elämääni sellaisen muutoksen, jota ei olisi syytä salata. Omakohtainen kokemus kuitenkin on se, joka kiinnostaa aina, ja etenkin niitä, jotka eivät vielä ole uskossa. Niinpä edelleen, tilanteen sitä vaatiessa – ja joskus vaatimattakin – jaksan palata omaan uskoontulokertomukseeni. Kukaan ei luovu uskostaan siksi, että kuulee mielestään ”vääränlaisesta” uskoontulosta, mutta jollekin se voi olla se tapa, jolla Jumala vetää puoleensa.

Vaikka Jeesuksesta todistaminen ynnä muu puhuminen ei todellakaan ole sidottu seurakuntien tilaisuuksiin, puhujapönttöihin tai isojen ihmisjoukkojen eteen, toivoisin että myös seurakuntaelämässä saisimme jatkossakin kuulla näitä omakohtaisia kokemuksia uskoontuloista ja uskossa elämisestä. Erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia, jotka kaikki yhdessä tuovat esiin Jumalan suuruutta. Jos ääneen päästetään vain ne innokkaimmat entiset spurgut, annetaan Jumalan toiminnasta vallan suppea kokonaiskuva. Sama pätee siihen, jos annamme ihmisille käsityksen, että koko seurakunta koostuu pelkistä pyhäkoulussa parannuksen tehneistä tytöistä.  Tai että kaikki uskoontulot ovat tapahtuneet neljäkymmentä vuotta sitten Lapualla itkien, nauraen ja kaatuen. Ainoa totaalisen vääränlainen uskoontulotodistus on sellainen, jossa väitetään kaikkien tulevan uskoon samalla tavalla. Oikeanlaiset uskoontulotodistukset ovat keskenään erilaisia. Sinun uskoontulosi on juuri oikeanlainen – ja niin on sen hieman erilaisen kaverinkin. Kyllä niistä passaa puhua – jos ei muuten niin ainakin kysyttäessä.

Sillä, että ihminen tulee uskoon, kasvaa uskoon, tai yksinkertaisesti jossain vaiheessa toteaa uskovansa ristin työn todellisuuteen ja iankaikkiseen merkitykseen, on vaikutus, joka antaa rauhan, toivon, ja osan iankaikkisesta elämästä. Tapa, miten tähän tilaan päädytään, on lopputuloksen kannalta toisarvoinen.

Lopuksi lyhyt ”todistus”. Minulle suurin muutos ei ollut päihderiippuvaisuudesta vapautuminen. Suurin muutos oli se, että sain sisäisen rauhan, ja varmuuden siitä, että asiani ovat kunnossa Jumalan kanssa. Se, että tiesin elämäni olevan nyt paremmissa käsissä. Sisäinen tyhjyys joutui väistymään, kuten myös ajatus oman elämän tarkoituksettomuudesta. Omalta osaltani olen valmis antamaan todistajanlausunnon siitä, että kokemukseni mukaan elämä Jumalan yhteydessä on juuri sitä, mitä ihminen syvimmillään kaipaa, ja että tuohon yhteyteen pääsee hyväksymällä Jeesuksen ristintyön todeksi. Täten todistan myös sen puolesta, että Jumala todellakin antaa anteeksi, jokaiselle, joka syntejään katuu ja pyytää armahdusta uskoen siihen, että Jeesus on tällaisen mahdollisuuden omalla toiminnallaan valmistanut.

.

Toinen tulemus – Eikö Pohojalaanen pastori olisi voinut pysyä Siunatussa tilassaan

Kuukauden päästä tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloin hetken mielijohteesta kirjoittamaan blogia Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja. Jälkimmäinen vuosi bloggaajana on ollut huomattavasti ensimmäistä laiskempaa. Miksi ihmeessä piti vielä toinenkin blogi pistää pystyyn? Pohojalaanen pastori. Eikö tämä pohojalaanen pastori olisi vain voinut pysyä siinä siunatussa tilassaan, kirjoitella sinne mitä kirjoittaa tahtoo? Kun muutenkin on kirjoittamisessaan laiskistunut. Onko tämä joku ennalta ennustamaton toinen tulemus, jota kukaan ei ole odottanut, ja joka ei ketään sen kummemmin siunaa – toisin kuin se Raamatussa luvattu erään toisen henkilön toinen tulemus?

Blogin aloittamisella – ja jatkamisella – tulisi varmaan aina olla jonkinlainen syy ja päämäärä. Kirjoittajan olisi ehkä hyvä tietää, mistä, miksi ja kenelle kirjoittaa.

Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja sai alkunsa hetken mielijohteesta. Päätin alkaa kirjoittamaan raskausajasta ja sitä edeltäneestä lapsettomuudesta isän näkökulmasta. Miksi? Koska en ensinnäkään ollut koskaan törmännyt sellaiseen blogiin. Toisekseen, koska olisin itse ollut kiinnostunut sellaista lukemaan. Kenelle halusin kirjoittaa? Alun perin ajattelin, että toisille isille. Hyvin nopeasti tajusin, että myös äideille. Tai isiksi ja äideiksi haluaville. Tahtomattaan lapsettomille. Ja omasta halustaan lapsettomille. Ja kaikille muillekin. Ei kaikille voi kirjoittaa. Tai voi, mutta eivät kaikki kuitenkaan lue. Halusin kirjoittaa sellaisille ihmisille, jotka olisivat kiinnostuneita lukemaan sellaisia juttuja, joita olisin itsekin halunnut lukea. Sitten huomasin jo kirjoittavani sellaisillekin ihmisille, jotka eivät olisi halunneet lukea juuri sellaisia juttuja, mutta lukivat siitä huolimatta. Loputon suo. Loppupeleissä kirjoitin ennen kaikkea kai itselleni. Sen verran kuitenkin muillekin, että reilusti yli 600 000 kertaa siellä on jostain käsittämättömästä syystä vierailtu. Kirjankin siitä julkaisivat. Tuon blogin tulevaisuus riippuu hyvin pitkälti siitä, millainen oma tulevaisuutemme on. Jatkuu tai ei jatku. Siis blogi. Tulevaisuus on jatkunut aina menneisyydessäkin, joten eiköhän se jatku tälläkin kerralla.

Pohojalaasen pastorin blogin aloitin joskus viime keväänä. Sen perustelin itselleni sillä, että halusin kirjoittaa välillä muustakin kuin arjen kommelluksista ja perhe-elämästä. Pastorin työ kun joka tapauksessa täytti arkeni aikataulullisesti huomattavasti enemmän kuin perhe. Huomasin heti alkuunsa, että olin tiedostamattani vain jäljittelemässä raskausblogiani. Uudesta blogista oli tulossa päiväkirja. Sitä en halunnut, joten jätin koko projektin sikseen. Siivosin päiväkirjamaiset tekstit kokonaan pois. Tässä vaiheessa blogista löytyy kolme kirjoitusta. Oma uskoontulostoorini Äiti virsiä jankkaavasta testamenttivarkaastaan pappia toivoi, yksi kirja-arvostelu Lastenkodista ja Korson kaduilta ovisilmien ja parvekelasien kautta Takaisin elämään ja aina Arkadianmäelle asti, ja ajatuksia Malesiassa vangittujen ja vapautettujen kristittyjen tapauksesta Tapaus Timo Valtonen ja muut Malesiassa vangitut - ja vapautetut. Ei siis mitään yhtenäistä logiikkaa. Nyt aion kuitenkin tähän blogiin paneutua vähän paremmin. Voi olla että jää aikomukseksi. Moni asia on jäänyt. Joskus niin on parempikin.

Kirjoitan ennen kaikkea siksi, että minulle se on tapa purkaa omia ajatuksiani. Ja pidän kirjoittamisesta, vaikka en siitä virallisesti mitään tiedäkään. Se ei kuitenkaan voi olla ainoa syy kirjoittaa tekstejään muiden nähtäväksi. Syy siihen, miksi aion jatkossakin julkaista ajatuksiani blogin muodossa, on pohjimmiltaan sama kuin ensimmäisen bloginikin suhteen. Haluan kirjoittaa sellaista, mitä itsekin tahtoisin lukea jonkun toisen kirjoittamana. Tai jos en nyt tietoisesti tahtoisi, niin saattaisin silti luettuani todeta siitä jotain kostuneeni. Aina on olemassa se pienen pieni mahdollisuus, että joku lukijoista saa lukemastaan jotain. Jos nyt ei valtavaa uudistumiskokemusta, niin edes ajattelemisen aihetta tai pienet naurut. Kyllä, saman asian varjopuoli on tietenkin siinä, että toisen lukijan kokemus on jotain aivan päinvastaista. Siperia on opettanut.

Uskokaa tai älkää, mutta sananjulistajan palvelutyöhön saattaa ihan vaan silloin tällöin ja sattumalta sisältyä jotain muutakin kuin hetket saarnapöntössä tai niillä kuuluisilla Halleluja-kukkuloilla (ne ei taida sijaita Simpsiöllä). Mitään mollivoittoisia itkuvirsiä en todellakaan aio alkaa blogissani veisaamaan, vaikka niillä muutoin seurakuntaelämässä oma paikkansa onkin. Mutta mielestäni on reilua mainita, että hengelliseen kasvuun on kuulunut näennäisten pyrähdysten ohessa myös kohtalainen määrä kasvukipuja, ja kutsumuksessa eteneminen – tai edes siinä jollain lailla pysyminen – on tuonut mukanaan joitain sellaisiakin asioita, joita ei olisi etukäteen arvannut. Saatan siis paljastaa jotain tältäkin sektorilta. Oikein heikolla hetkellä saatan myöntää olleeni, ja jopa edelleen olevani, vallan vajavainen vaeltaja monessa asiassa.

Mahdollisesti uskaltaudun hieman heikoille jäille pohtimaan joitain seurakuntaelämän käytäntöjä ja ilmiöitä, mutta näin tehdessäni pyrin pitämään naskalit mukana, että saan tarvittaessa pelastettua itseni avannosta ja kieriteltyä takaisin rantaan ilman, että kenenkään täytyy minua sieltä tulla väkisin repimään saati alkaa pelastuslaitokselle hädissään soittelemaan. Joku siinä tilanteessa saattaisi tosin todeta ”nyt ei kyllä naarata”.

Varsinaisia, perinteisen muotoisia opetuskirjoituksia on netti täynnä, ja pyrin olemaan sotkeutumatta sellaisiin verkkoihin.

Pyrin välttämään naamareita, peittelyä, ulkokultaisuutta ja Kaanaan kieltä.

Pyrin avoimuuteen, rehellisyyteen ja muihin yleisesti ihannoitaviin hyveisiin. Ja ennen kaikkea kirjoittamaan tätä omalla persoonallani.

Katsotaan, mitä tästä tulee. Jos tulee mitään. Taidan aloittaa kirjoittamalla vääränlaisista uskoontuloista. Että ensi kertaan.