maanantai 3. joulukuuta 2018

Messiasharhaa ja vääränlaisia uskoontuloja


Omasta uskoontulostani on vierähtänyt aikaa hieman yli kaksitoista vuotta. Oletan, että tässä vaiheessa tätä blogia lukevat vain sellaiset ihmiset, joille henkilöhistoriani on jossain määrissä tuttu. Mikäli olen autuaasti erehtynyt, tai joku kaipaa muuten vaan muistinvirkistystä, niin voit lukea viime keväänä kirjoittamani tekstin, tai vaihtoehtoisesti katsoa vaikka tämän videon.

Ennen uskoontuloani en ollut kuullut yhtään ns. uskoontulotodistusta (ne on vähän niinku työtodistuksia, raskaustodistuksia tai peruskoulun päättötodistuksia, mutta ei oikeastaan sinne päinkään). Vankilassa olin kirjoista lukenut Kari ”KK” Korhosen, Markku ”Kure” Tuppuraisen ja Reijo ”Klinu” Laukkasen uskoontulokokemuksista, mutta ainoa jollain tavalla muistiini jäänyt oli KK:n todistus. KK hikoili ja itki kun tuli uskoon. Jostain muualta olin saanut lisäksi päähäni, että uskoontuloon voi liittyä vaikkapa salaperäisiä valoilmiöitä. Joka tapauksessa uskoontulon täytyi olla jokin järisyttävä tunnekokemus.

Rukoilin oman ”syntisen rukoukseni” polvistuneena Keravan helluntaiseurakunnan toimiston lattialla. Noustuamme sieltä pastorin kanssa ylös, ajattelin koko homman menneen pieleen. Ei nimittäin ollut hiki, ei itkettänyt, enkä ollut nähnyt mitään valoilmiöitäkään. Eikä tuntunut yhtään miltään. Ennen kuin ehdin heittää hanskoja tiskiin, tuli kuitenkin jostain ihan vaan sellainen sisäinen varmuus, että nyt kääntyi elämässä uusi lehti, enkä enää tulisi palaamaan menneeseen.

Kotimatkalla mietin, että kun tämä evankeliumi kerran vaikutti olevan totta ja toimiva juttu, niin minkähän takia kukaan ei ollut siitä sellaisenaan meikäläiselle aiemmin kertonut. Päätin omalta osaltani pitää huolen siitä, että ainakaan omilta tuttaviltani asia ei jäisi uutispimentoon. Toki jo hetken päästä kyseenalaistin koko oman uskoontuloni itsekin, kun ei tunnepuolella värähtänyt mikään. No vähän lapsellisella tavalla olin onnellinen. Olin ilmeisesti tullut aivan väärällä tavalla uskoon, tai sitten kuvitellut koko jutun. Onneksi joitain sen verran konkreettisia juttuja Jumala oli tehnyt elämässäni kertalaakista, ettei edes tunnekylmyys saanut vesitettyä niitä. Ei meinaan ollut tarvetta vetää päätä täyteen, tai jatkaa ketjupolttajana, ja ”neekerivihakin” oli kadonnut kuin ilmavaivan ilmentymä sinne kuuluisaan Saharaan.

Helluntaiseurakunnissa on tapana pitää ” todistuspuheenvuoroja”. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että ihmiset kertovat, miten ovat tulleet uskoon. Ainakin teoriassa, käytännössä se voi olla mitä vaan maan ja taivaan väliltä, joskus vähän niiden ohikin. Meikäläistäkin pyydettiin ”todistamaan” useampaan otteeseen jo hyvin pian uskoontuloni jälkeen. Puheeni sisältö oli pahojen tekojen värikästä – välillä vähän väritettyäkin – kertaamista, joka päättyi toteamukseen ”ja sitten tulin uskoon ja kaikki muuttui”. Ja suunnilleen piste siihen kohtaan.

Minulla oli harhakuva siitä, että kun vaan kerron miten hurjan nuoruuden olen viettänyt, ja sitten uskoontulon myötä saanut uuden elämän, niin kaikki vakuuttuvat Jeesuksen todellisuudesta ja tulevat itsekin uskoon. Voin kertoa, eivät tulleet. Toki niillä puheilla sai paljon olalle taputteluja ja muuta hyväksyvää suhtautumista toisilta uskovilta. Ja toisia - puhun edelleen uskovista - se ärsytti. Uskoontuloni, tai ainakin tapani kertoa siitä, oli joidenkin mielestä vääränlainen. Joidenkin mielestä paras mahdollinen. Ja kaikkea siltä väliltä. Nyt siirryn muistelmista ajatelmiin.

Uskoontuloja, uskoontulijoita, ja uskoontulokertomuksia on paljon erilaisia. Olen tässä matkan varrella ollut huomaavinani, että aina jonkun mielestä joko se oma tai sitten sen toisen uskoontulo on jotenkin vääränlainen – tai sitten juuri se oikeanlainen.

Joku kertoo liikaa synneistään, toinen taas ei kerro mitään menneisyydestään. Joku on tullut uskoon hurjien elämänvaiheiden kautta, toinen pyhäkoulussa. Joku osaa kertoa päivämäärän ja kellonajan, toinen ei muista tarkkaan edes vuosilukua. Joku on tunnemyrskyssään itkenyt, ja kiitellyt ääneen Jeesusta, toinen ei ole tuntenut mitään, ja on pysynyt vaiti. Joku on huomannut välittömästi radikaalin muutoksen elämässään, toinen ei. Joku on tullut uskoon tunnetun saarnamiehen kokouksessa ja rukouspalvelussa, toinen kotonaan yksinäisyydessä. Ja joku ei osaa kertoa mitään tiettyä tilannetta ja hetkeä.

Olin ollut uskossa joitain kuukausia, kun seurakunnan parkkipaikalla eräs nainen teki kanssani tuttavuutta kertoen, että hänen mielestään oli epäreilua, että olin päässyt niin helpolla tässä uskonelämässä. Olisin loksauttanut leukani sijoiltaan, ellei alla olisi ollut niin vahvaa toista leukaa sitä alkuperäistä tukemassa. Kelasin pikakelauksena viikkoja taaksepäin, eikä tehnyt tiukkaakaan muistella, miten vaikeaa oli ollut – ja oli edelleen – opetella elämään ihan jo yleisten normien edellyttämää yhteiskuntakelpoista elämää, saati sitten tätä uutta ja outoa uskovaisen elämää. Nainen kertoi, ettei hänen mielestään ollut reilua, että olin vapautunut tupakanhimostani heti uskoontulon yhteydessä, kun hän puolestaan oli ravannut seurakunnassa jo viisi vuotta, ja joutui edelleen taistelemaan samaisen riippuvuuden kanssa. Jakkupukuinen sisar jatkoi matkaansa, ja minä jäin hölmistyneenä miettimään, mahtoiko tällä olla aavistustakaan siitä, että tupakka oli varmasti ollut aivan pienimpiä päänvaivojani – taistelin jatkuvasti monta kertaa vaikeampien asioiden kanssa. Uskoontuloni oli siis epäreilu. Eikä siinä, sen myötä olin itsekin sellainen. Ja ihan oikeasti. Oman, varsin laajan kokemukseni valossa, kaikki nimittäin uskoontulon yhteydessä vapautuivat tupakasta. Nähdessäni erään nuoren miehen sytyttävän rukouskokouksen jälkeen sätkän, astelin reippaasti paikalle kysymään, eikö tämä ollutkaan uskossa. Poika kertoi olevansa. Tein oman johtopäätökseni. Ja kerroin ettei tämä ilmeisesti ole, kun vielä rööki roihuaa. Lähimmäiseni yritti sopertaa, ettei ole vielä päässyt siitä eroon, mutta kaikkitietävänä ajattelin, ettei sellainen usko voinut olla aitoa. Hän oli siis tullut uskoon väärällä tavalla.

Saman kevään aikana tulin huomaamaan myös sen, etteivät kaikki pitäneet minun ja muiden kaltaisteni uskoontulotodistuksista. Ainakaan kahdesta syystä. Ensiksikin, koska ”kukaan ei jaksa enää kuunnella yhtään sellaista todistusta, että ensin on ryypätty itsensä melkein roskikseen ja sitten tultu uskoon”. Toiseksi, koska ”luetellaan, mitä pahaa ollaan tehty, ja sitten vaan kerrotaan että on tultu uskoon, eikä puhuta siitä uudesta elämästä mitään”. Vääränlaisia uskoontuloja, ja vääränlaisia kertomuksia niistä. Ymmärrettäviä näkökulmia. Mutta. Jos on ryypännyt itsensä melkein roskikseen, ja tullut sitten uskoon, ei millään viitsisi keksiä toisenlaista tarinaa niihin hetkiin, kun omasta uskoontulosta pyydetään kertomaan. Ja pakko myöntää, että jos on tehnyt vain pahaa ennen uskoontuloaan, ja sen jälkeen kokenut muutoksen, on tuoreeltaan hieman hankala muusta puhua. Kliseeltä kuulostava ylimalkainen toteamus ”ja sitten kaikki muuttui”, pitää kertojan taholta sisällään viestin siitä, että silloin todellakin KAIKKI muuttui. Toisenlaisen elämän eläneen kuulijan korvissa se puolestaan saattaa olla vain lyhyt kuittaus rypemisellään retostelulle.


Sitten on aivan toisenlaisiakin todistuspuheenvuoroja. Esimerkiksi uskovan kodin lapsilla. Mä tykkään eniten niistä. Siitä taas en tykkää, jos ne alkaa lauseella: ”Mulla ei oo kertoa mitään sellaista tarinaa, että olisin ryypännyt itseni henkihieveriin ja ryöstänyt kaikki pankit ennen kuin tulin uskoon”. Jonkun kohdalla siitä voisi (toivottavasti virheellisesti) tulkita, että kyseinen henkilö olisi halunnut elää juuri sellaisen elämän. Jonkun kohdalla rivien välistä voisi (todennäköisesti väärin) lukea ajatuksen, että hän nyt vapauttaa kuulijat pelosta sen suhteen, että taas joku entinen spurgu astuu kertoilemaan juttujaan. Joka tapauksessa ainakin omaan korvaan tuontyylinen aloitus on viesti siitä, että puhujan mielestä joko se oma uskoontulo on ollut jotenkin vääränlainen tai vastaavasti ne toisenlaiset uskoontulot (tai niistä kertovat puheet) ovat vääränlaisia. No, en halua uskoa, että näin nyt aivan oikeasti olisi, mutta siltä se nyt vaan voi kuulostaa. Omasta mielestäni nykyään on kaikkein ihmeellisintä kuulla siitä, miten joku on saanut tutustua Jeesukseen jo nuorella iällä ja asioiden ollessa hyvin, ja uskonelämä on ollut niin mielenkiintoista, ettei ole ollut tarvetta lähteä muunlaista elämää edes isommin kokeilemaan.

Yleensä sinne puhujanpaikalle päätyvät ne, joilla on joko radikaali muutoskertomus tai voimakas tunnekokemus kerrottavanaan. Usein jopa sekä että. Eikä siinä siis edelleenkään mitään väärää, minä tykkään ainakin kuunnella kaikenlaisia stooreja. Sen sijaan sitä pidän ikävänä, että vastaavasti niiden kokemukset, joilla ulkoiset muutokset eivät ole niin radikaaleja olleet tai jotka eivät ole uskoontulonsa yhteydessä juuri mitään tunnekuohuja kokeneet, jäävät liian usein kuulematta. Sen seurauksena sitten siellä kuulijan paikalla istuvat vähemmän radikaalin tai hurmoshenkisen kääntymyksen kokeneet luulevat olevansa asiansa kanssa yksin. Ehkä alkavat pitämään omaa uskoontuloaan ja uskoaan jotenkin vääränlaisena tai ainakin huonompana. Eikä siinäkään vielä kaikki. Pahin on vielä sanomatta. Toisinaan nimittäin nämä radikaalin kokemuksen sisaret ja veljet ovat yhtä tolvanoita (anteeksi, tarkoitin tietenkin ”ajattelemattomia”), kuin minä uutena uskovana kyseenalaistaessani sen sätkää tupruttelevan nuorukaisen uskon. Olen törmännyt liian moneen sellaiseen ihmiseen, jonka uskoontulon joku toinen uskova on kyseenalaistanut sillä perusteella, ettei toinen ole ”tuntenut” tai ”kokenut” mitään väristyksiä, liikutuksia, kuumia aaltoja tai tunne-elämän sekaisin laittavaa armontuntoa. Tai vapautunut vaikka nyt heroiinista sormia napsauttamalla. Suoraan sanottuna he ovat joutuneet joko tahallisen tai tahattoman, mutta joka tapauksessa erittäin vahingoittavan hengellisen väkivallan uhreiksi. Vammat, tai ainakin arvet, jäävät monilla pysyviksi, vaikka kuntoutuksen jälkeen niiden kanssa elämään pystyisikin. Jotkut eivät pysty, ja jättävät koko homman sikseen. Näin vaan on.

Kuulisin mielelläni sellaisia Jeesuksen luotettavuutta korostavia puheenvuoroja, joissa joku rehellisesti kertoisi vaikkapa näin:

”Tiedättekö, se uskoontulohetki ei tuntunut millekään, ei sitten yhtään millekään. Ei naurattanut, eikä sitäkään vähää itkettänyt, eikä edes pulssi kohonnut. Minä vaan totesin, että evankeliumi on totta, ja minäkin tarvitsen armoa. Ja kun Raamatussa Jeesus kerran sanoo, ettei hän aja pois ketään, joka hänen luokseen tulee, niin minähän sitten siihen vetosin, pyysin syntini anteeksi ja sanoin Jeesukselle että tästä eteenpäin seuraan häntä. Eikä tuntunut yhtään millekään, mutta olinpahan asiani sanonut, ja tiesin sen, että Jumala sen kuuli. Menin kotiini tyytyväisenä, koska tiesin pelastuneeni sen perusteella, mitä Raamattu asiasta sanoo, enkä minä muita lisävakuuksia siihen asiaan edes kaivannut. Ja siltä pohjalta minä olen nyt nämä kolme vuotta uskossa ollut, pitänyt Jumalan Sanaa totena, ja sen seurauksena myös nähnyt sen toimivan käytännössä. Viime kesänä jo huomasin hymyileväni, kun ajattelin Jumalan hyvyyttä, että on tässä jo niitä tunnekokemuksiakin sitten koettu.”

Kyllä tekisi monelle hyvää kuulla sellaisia todistuksia. Ja moni varmaan on kuullutkin. Minä en. Siis julkisesti.

Kun nyt näistä uskoontuloista ja niistä kertomisista puhutaan, niin meikäläinenhän on oman uskoontulonsa kertonut ties kuinka moneen kertaan ja vaikka ja missä. Ei tee tiukkaakaan myöntää, että aluksi suorastaan nautin, kun minua pyydettiin siitä puhumaan. Ja todellakin elin sellaisessa messiasharhassa, että ”nyt kun minä menen ja kerron elämästäni, niin johan tulee ihmiset kosketetuiksi”. Sitä harhaa monet kyllä vallan kiitettävästi ruokkivatkin. No, ei se täysin harhaa ollut. Siirtyessäni ensimmäisestä seurakuntatyöstäni joksikin aikaa kiertäväksi julistajaksi huomasin, että kun itse olisin jo kovasti halunnut keskittyä ”varsinaiseen saarnaamiseen”, odotettiin lähes jokaisessa paikassa, jossa vierailin, että puheeni pääpaino olisi siinä uskoontulotodistuksessa. Kun se on niin puhutteleva. Olin valmistautunut etenkin seurakuntien sunnuntaikokouksissa puhumaan Raamatusta, mutta useamman kuin yhden kerran kuulin tilaisuuden juontajan ilmoittavan, että ”seuraavaksi Jimmy Huhtala tulee kertomaan meille, millaista hänen elämänsä oli ennen uskoontuloa”. Se alkoi jopa ärsyttää. Kerran taisin jopa hieman änkyrämielellä sanoa mikrofoniin, etten ollut tullut muistelemaan menneitä, vaan kehumaan Jeesusta. Enkä omaan historiaani sitten sen kummemmin viitannutkaan. Jossain vaiheessa jopa harkitsin vakavasti, etten enää suostuisi kertomaan todistustani, vaan pitäytyisin sellaisessa opetuksessa, joka käsittelisi vain ja ainoastaan Raamatun asioita, ei omaa henkilöhistoriaani. Eräs toinen paljon kiertänyt puhuja aavisti asenteeni, ja muistutti siitä, että Jumala on antanut elämääni sellaisen muutoksen, jota ei olisi syytä salata. Omakohtainen kokemus kuitenkin on se, joka kiinnostaa aina, ja etenkin niitä, jotka eivät vielä ole uskossa. Niinpä edelleen, tilanteen sitä vaatiessa – ja joskus vaatimattakin – jaksan palata omaan uskoontulokertomukseeni. Kukaan ei luovu uskostaan siksi, että kuulee mielestään ”vääränlaisesta” uskoontulosta, mutta jollekin se voi olla se tapa, jolla Jumala vetää puoleensa.

Vaikka Jeesuksesta todistaminen ynnä muu puhuminen ei todellakaan ole sidottu seurakuntien tilaisuuksiin, puhujapönttöihin tai isojen ihmisjoukkojen eteen, toivoisin että myös seurakuntaelämässä saisimme jatkossakin kuulla näitä omakohtaisia kokemuksia uskoontuloista ja uskossa elämisestä. Erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia, jotka kaikki yhdessä tuovat esiin Jumalan suuruutta. Jos ääneen päästetään vain ne innokkaimmat entiset spurgut, annetaan Jumalan toiminnasta vallan suppea kokonaiskuva. Sama pätee siihen, jos annamme ihmisille käsityksen, että koko seurakunta koostuu pelkistä pyhäkoulussa parannuksen tehneistä tytöistä.  Tai että kaikki uskoontulot ovat tapahtuneet neljäkymmentä vuotta sitten Lapualla itkien, nauraen ja kaatuen. Ainoa totaalisen vääränlainen uskoontulotodistus on sellainen, jossa väitetään kaikkien tulevan uskoon samalla tavalla. Oikeanlaiset uskoontulotodistukset ovat keskenään erilaisia. Sinun uskoontulosi on juuri oikeanlainen – ja niin on sen hieman erilaisen kaverinkin. Kyllä niistä passaa puhua – jos ei muuten niin ainakin kysyttäessä.

Sillä, että ihminen tulee uskoon, kasvaa uskoon, tai yksinkertaisesti jossain vaiheessa toteaa uskovansa ristin työn todellisuuteen ja iankaikkiseen merkitykseen, on vaikutus, joka antaa rauhan, toivon, ja osan iankaikkisesta elämästä. Tapa, miten tähän tilaan päädytään, on lopputuloksen kannalta toisarvoinen.

Lopuksi lyhyt ”todistus”. Minulle suurin muutos ei ollut päihderiippuvaisuudesta vapautuminen. Suurin muutos oli se, että sain sisäisen rauhan, ja varmuuden siitä, että asiani ovat kunnossa Jumalan kanssa. Se, että tiesin elämäni olevan nyt paremmissa käsissä. Sisäinen tyhjyys joutui väistymään, kuten myös ajatus oman elämän tarkoituksettomuudesta. Omalta osaltani olen valmis antamaan todistajanlausunnon siitä, että kokemukseni mukaan elämä Jumalan yhteydessä on juuri sitä, mitä ihminen syvimmillään kaipaa, ja että tuohon yhteyteen pääsee hyväksymällä Jeesuksen ristintyön todeksi. Täten todistan myös sen puolesta, että Jumala todellakin antaa anteeksi, jokaiselle, joka syntejään katuu ja pyytää armahdusta uskoen siihen, että Jeesus on tällaisen mahdollisuuden omalla toiminnallaan valmistanut.
.




2 kommenttia:

  1. No tässä sinulle yksi uskoontulokertomus: -

    Eli ei sitä ole. Olen tavallisen duunariperheen lapsi, lapsena luterilaisen seurakunnan jäsenyyteen kastettu. Uskonasiat ei kotona olleet koskaan "pinnalla", mutta seurakunnan kerhot ja ripari käyty, ripari useaan kertaan, oman jälkeen isosena aika monta kertaa. Mummo opetti iltarukouksen ja lauloi virsiä.

    En ole koskaan tullut uskoon. Olen kasvanut siihen, vaikka asiat ei ole ollut koskaan esillä sen ihmeemmin. Jo pienestä asti olen vaan tiennyt että rakastava Isä Jumala on. Usko on minussa, minä en ole uskossa.

    Toki nuorena sitten oman seurakunnan toiminnassa, ja meilläpäin vaikuttavassa viidesläisessä herätyksessä mukana olleena, ja helluntaiseurakunnankin kanssa yhteistyönä tehdyissä tapahtumissa, uskonasioita pohdin enemmänkin, kuulin niitä todistuksia ja kokemuksia kaikenlaisista pasuunoiden soitoista, kielillä puhumisista, ihmeparantumisista jne. No ne kaikki on minut aina kiertänyt kaukaa, mutta näin se nyt vaan on. Luulen kuitenkinn, että minussa on rakkaus, se suurin. Se on ohjannut alan valintaa (sosiaaliala) ja vaikuttanut kaikessa mitä teen, suhtautumisessa ihmisiin, empatia, erilaisuuden ymmärtäminen, suvaitsevaisuus jne. (Omista kasvukivuista ja hölmöyksistä vois puhua enemmänkin, mutta ehkä se olisi toisen todistuspuheenvuoron paikka).

    Mitään järisyttävää ei siis koskaan ole ollut, mutta se on hyvä näin. Jumala tuntee minut ihmisenä, tietää millainen olen ja minkä "kestän". Jollekin toisille se ei kyllä aina tunnu kelpaavan, näitä "et kyllä ole oikeassa uskossa kun et -nosta käsiäsi ylistyksessä -et puhu kielillä etkä profetoi -et ole käynyt aikuiskasteella -et lue Raamattua tarpeeksi -oot suvakki " jne. oon kuullut tarpeeksi. No en minä niistä välitä, mutta tosiaan jollekin toiselle, heikommalle ne voi olla nyrkkiä pahempi lyömäase.

    VastaaPoista
  2. Tämä kirjoitus oli yksi syy sille, miksi kirjoitin oman todistukseni - todistuksen, johon ei sisälly sen kummempia kokemuksia tai suuria tunteita uskoon tullessa.

    https://meidantodistuksemme.blogspot.com/

    VastaaPoista