Omasta uskoontulostani on
vierähtänyt aikaa hieman yli kaksitoista vuotta. Oletan, että tässä vaiheessa
tätä blogia lukevat vain sellaiset ihmiset, joille henkilöhistoriani on jossain
määrissä tuttu. Mikäli olen autuaasti erehtynyt, tai joku kaipaa muuten vaan
muistinvirkistystä, niin voit lukea viime keväänä kirjoittamani tekstin, tai
vaihtoehtoisesti katsoa vaikka tämän videon.
Ennen uskoontuloani en ollut
kuullut yhtään ns. uskoontulotodistusta (ne on vähän niinku työtodistuksia,
raskaustodistuksia tai peruskoulun päättötodistuksia, mutta ei oikeastaan sinne
päinkään). Vankilassa olin kirjoista lukenut Kari ”KK” Korhosen, Markku ”Kure”
Tuppuraisen ja Reijo ”Klinu” Laukkasen uskoontulokokemuksista, mutta ainoa
jollain tavalla muistiini jäänyt oli KK:n todistus. KK hikoili ja itki kun tuli
uskoon. Jostain muualta olin saanut lisäksi päähäni, että uskoontuloon voi
liittyä vaikkapa salaperäisiä valoilmiöitä. Joka tapauksessa uskoontulon täytyi
olla jokin järisyttävä tunnekokemus.
Rukoilin oman ”syntisen
rukoukseni” polvistuneena Keravan helluntaiseurakunnan toimiston lattialla.
Noustuamme sieltä pastorin kanssa ylös, ajattelin koko homman menneen pieleen.
Ei nimittäin ollut hiki, ei itkettänyt, enkä ollut nähnyt mitään
valoilmiöitäkään. Eikä tuntunut yhtään miltään. Ennen kuin ehdin heittää
hanskoja tiskiin, tuli kuitenkin jostain ihan vaan sellainen sisäinen varmuus,
että nyt kääntyi elämässä uusi lehti, enkä enää tulisi palaamaan menneeseen.
Kotimatkalla mietin, että kun
tämä evankeliumi kerran vaikutti olevan totta ja toimiva juttu, niin minkähän
takia kukaan ei ollut siitä sellaisenaan meikäläiselle aiemmin kertonut. Päätin
omalta osaltani pitää huolen siitä, että ainakaan omilta tuttaviltani asia ei
jäisi uutispimentoon. Toki jo hetken päästä kyseenalaistin koko oman
uskoontuloni itsekin, kun ei tunnepuolella värähtänyt mikään. No vähän lapsellisella tavalla olin onnellinen. Olin ilmeisesti
tullut aivan väärällä tavalla uskoon, tai sitten kuvitellut koko jutun. Onneksi
joitain sen verran konkreettisia juttuja Jumala oli tehnyt elämässäni
kertalaakista, ettei edes tunnekylmyys saanut vesitettyä niitä. Ei meinaan
ollut tarvetta vetää päätä täyteen, tai jatkaa ketjupolttajana, ja ”neekerivihakin”
oli kadonnut kuin ilmavaivan ilmentymä sinne kuuluisaan Saharaan.
Helluntaiseurakunnissa on tapana pitää
” todistuspuheenvuoroja”. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että ihmiset kertovat,
miten ovat tulleet uskoon. Ainakin teoriassa, käytännössä se voi olla mitä vaan
maan ja taivaan väliltä, joskus vähän niiden ohikin. Meikäläistäkin pyydettiin ”todistamaan”
useampaan otteeseen jo hyvin pian uskoontuloni jälkeen. Puheeni sisältö oli
pahojen tekojen värikästä – välillä vähän väritettyäkin – kertaamista, joka
päättyi toteamukseen ”ja sitten tulin uskoon ja kaikki muuttui”. Ja suunnilleen
piste siihen kohtaan.
Minulla oli harhakuva siitä, että
kun vaan kerron miten hurjan nuoruuden olen viettänyt, ja sitten uskoontulon
myötä saanut uuden elämän, niin kaikki vakuuttuvat Jeesuksen todellisuudesta ja
tulevat itsekin uskoon. Voin kertoa, eivät tulleet. Toki niillä puheilla sai
paljon olalle taputteluja ja muuta hyväksyvää suhtautumista toisilta uskovilta.
Ja toisia - puhun edelleen uskovista - se ärsytti. Uskoontuloni, tai ainakin
tapani kertoa siitä, oli joidenkin mielestä vääränlainen. Joidenkin mielestä
paras mahdollinen. Ja kaikkea siltä väliltä. Nyt siirryn muistelmista
ajatelmiin.
Uskoontuloja, uskoontulijoita, ja
uskoontulokertomuksia on paljon erilaisia. Olen tässä matkan varrella ollut
huomaavinani, että aina jonkun mielestä joko se oma tai sitten sen toisen
uskoontulo on jotenkin vääränlainen – tai sitten juuri se oikeanlainen.
Joku kertoo liikaa synneistään,
toinen taas ei kerro mitään menneisyydestään. Joku on tullut uskoon hurjien
elämänvaiheiden kautta, toinen pyhäkoulussa. Joku osaa kertoa päivämäärän ja
kellonajan, toinen ei muista tarkkaan edes vuosilukua. Joku on tunnemyrskyssään
itkenyt, ja kiitellyt ääneen Jeesusta, toinen ei ole tuntenut mitään, ja on
pysynyt vaiti. Joku on huomannut välittömästi radikaalin muutoksen elämässään,
toinen ei. Joku on tullut uskoon tunnetun saarnamiehen kokouksessa ja
rukouspalvelussa, toinen kotonaan yksinäisyydessä. Ja joku ei osaa kertoa
mitään tiettyä tilannetta ja hetkeä.
Olin ollut uskossa joitain
kuukausia, kun seurakunnan parkkipaikalla eräs nainen teki kanssani tuttavuutta
kertoen, että hänen mielestään oli epäreilua, että olin päässyt niin helpolla
tässä uskonelämässä. Olisin loksauttanut leukani sijoiltaan, ellei alla olisi
ollut niin vahvaa toista leukaa sitä alkuperäistä tukemassa. Kelasin
pikakelauksena viikkoja taaksepäin, eikä tehnyt tiukkaakaan muistella, miten
vaikeaa oli ollut – ja oli edelleen – opetella elämään ihan jo yleisten normien
edellyttämää yhteiskuntakelpoista elämää, saati sitten tätä uutta ja outoa
uskovaisen elämää. Nainen kertoi, ettei hänen mielestään ollut reilua, että olin
vapautunut tupakanhimostani heti uskoontulon yhteydessä, kun hän puolestaan oli
ravannut seurakunnassa jo viisi vuotta, ja joutui edelleen taistelemaan
samaisen riippuvuuden kanssa. Jakkupukuinen sisar jatkoi matkaansa, ja minä
jäin hölmistyneenä miettimään, mahtoiko tällä olla aavistustakaan siitä, että
tupakka oli varmasti ollut aivan pienimpiä päänvaivojani – taistelin jatkuvasti
monta kertaa vaikeampien asioiden kanssa. Uskoontuloni oli siis epäreilu. Eikä
siinä, sen myötä olin itsekin sellainen. Ja ihan oikeasti. Oman, varsin laajan
kokemukseni valossa, kaikki nimittäin uskoontulon yhteydessä vapautuivat
tupakasta. Nähdessäni erään nuoren miehen sytyttävän rukouskokouksen jälkeen
sätkän, astelin reippaasti paikalle kysymään, eikö tämä ollutkaan uskossa.
Poika kertoi olevansa. Tein oman johtopäätökseni. Ja kerroin ettei tämä
ilmeisesti ole, kun vielä rööki roihuaa. Lähimmäiseni yritti sopertaa, ettei
ole vielä päässyt siitä eroon, mutta kaikkitietävänä ajattelin, ettei sellainen
usko voinut olla aitoa. Hän oli siis tullut uskoon väärällä tavalla.
Saman kevään aikana tulin
huomaamaan myös sen, etteivät kaikki pitäneet minun ja muiden kaltaisteni
uskoontulotodistuksista. Ainakaan kahdesta syystä. Ensiksikin, koska ”kukaan ei jaksa enää kuunnella yhtään
sellaista todistusta, että ensin on ryypätty itsensä melkein roskikseen ja
sitten tultu uskoon”. Toiseksi, koska ”luetellaan,
mitä pahaa ollaan tehty, ja sitten vaan kerrotaan että on tultu uskoon, eikä
puhuta siitä uudesta elämästä mitään”. Vääränlaisia uskoontuloja, ja
vääränlaisia kertomuksia niistä. Ymmärrettäviä näkökulmia. Mutta. Jos on
ryypännyt itsensä melkein roskikseen, ja tullut sitten uskoon, ei millään
viitsisi keksiä toisenlaista tarinaa niihin hetkiin, kun omasta uskoontulosta
pyydetään kertomaan. Ja pakko myöntää, että jos on tehnyt vain pahaa ennen
uskoontuloaan, ja sen jälkeen kokenut muutoksen, on tuoreeltaan hieman hankala
muusta puhua. Kliseeltä kuulostava ylimalkainen toteamus ”ja sitten kaikki
muuttui”, pitää kertojan taholta sisällään viestin siitä, että silloin
todellakin KAIKKI muuttui. Toisenlaisen elämän eläneen kuulijan korvissa se
puolestaan saattaa olla vain lyhyt kuittaus rypemisellään retostelulle.
Sitten on aivan toisenlaisiakin
todistuspuheenvuoroja. Esimerkiksi uskovan kodin lapsilla. Mä tykkään eniten
niistä. Siitä taas en tykkää, jos ne alkaa lauseella: ”Mulla ei oo kertoa mitään sellaista tarinaa, että olisin ryypännyt
itseni henkihieveriin ja ryöstänyt kaikki pankit ennen kuin tulin uskoon”.
Jonkun kohdalla siitä voisi (toivottavasti virheellisesti) tulkita, että
kyseinen henkilö olisi halunnut elää juuri sellaisen elämän. Jonkun kohdalla
rivien välistä voisi (todennäköisesti väärin) lukea ajatuksen, että hän nyt
vapauttaa kuulijat pelosta sen suhteen, että taas joku entinen spurgu astuu
kertoilemaan juttujaan. Joka tapauksessa ainakin omaan korvaan tuontyylinen
aloitus on viesti siitä, että puhujan mielestä joko se oma uskoontulo on ollut
jotenkin vääränlainen tai vastaavasti ne toisenlaiset uskoontulot (tai niistä
kertovat puheet) ovat vääränlaisia. No, en halua uskoa, että näin nyt aivan oikeasti
olisi, mutta siltä se nyt vaan voi kuulostaa. Omasta mielestäni nykyään on
kaikkein ihmeellisintä kuulla siitä, miten joku on saanut tutustua Jeesukseen
jo nuorella iällä ja asioiden ollessa hyvin, ja uskonelämä on ollut niin
mielenkiintoista, ettei ole ollut tarvetta lähteä muunlaista elämää edes
isommin kokeilemaan.
Yleensä sinne puhujanpaikalle
päätyvät ne, joilla on joko radikaali muutoskertomus tai voimakas tunnekokemus
kerrottavanaan. Usein jopa sekä että. Eikä siinä siis edelleenkään mitään
väärää, minä tykkään ainakin kuunnella kaikenlaisia stooreja. Sen sijaan sitä
pidän ikävänä, että vastaavasti niiden kokemukset, joilla ulkoiset muutokset
eivät ole niin radikaaleja olleet tai jotka eivät ole uskoontulonsa yhteydessä
juuri mitään tunnekuohuja kokeneet, jäävät liian usein kuulematta. Sen
seurauksena sitten siellä kuulijan paikalla istuvat vähemmän radikaalin tai
hurmoshenkisen kääntymyksen kokeneet luulevat olevansa asiansa kanssa yksin.
Ehkä alkavat pitämään omaa uskoontuloaan ja uskoaan jotenkin vääränlaisena tai
ainakin huonompana. Eikä siinäkään vielä kaikki. Pahin on vielä sanomatta.
Toisinaan nimittäin nämä radikaalin kokemuksen sisaret ja veljet ovat yhtä
tolvanoita (anteeksi, tarkoitin tietenkin ”ajattelemattomia”), kuin minä uutena
uskovana kyseenalaistaessani sen sätkää tupruttelevan nuorukaisen uskon. Olen
törmännyt liian moneen sellaiseen ihmiseen, jonka uskoontulon joku toinen
uskova on kyseenalaistanut sillä perusteella, ettei toinen ole ”tuntenut” tai ”kokenut”
mitään väristyksiä, liikutuksia, kuumia aaltoja tai tunne-elämän sekaisin
laittavaa armontuntoa. Tai vapautunut vaikka nyt heroiinista sormia
napsauttamalla. Suoraan sanottuna he ovat joutuneet joko tahallisen tai
tahattoman, mutta joka tapauksessa erittäin vahingoittavan hengellisen
väkivallan uhreiksi. Vammat, tai ainakin arvet, jäävät monilla pysyviksi,
vaikka kuntoutuksen jälkeen niiden kanssa elämään pystyisikin. Jotkut eivät
pysty, ja jättävät koko homman sikseen. Näin vaan on.
Kuulisin mielelläni sellaisia
Jeesuksen luotettavuutta korostavia puheenvuoroja, joissa joku rehellisesti
kertoisi vaikkapa näin:
”Tiedättekö,
se uskoontulohetki ei tuntunut millekään, ei sitten yhtään millekään. Ei
naurattanut, eikä sitäkään vähää itkettänyt, eikä edes pulssi kohonnut. Minä
vaan totesin, että evankeliumi on totta, ja minäkin tarvitsen armoa. Ja kun
Raamatussa Jeesus kerran sanoo, ettei hän aja pois ketään, joka hänen luokseen
tulee, niin minähän sitten siihen vetosin, pyysin syntini anteeksi ja sanoin
Jeesukselle että tästä eteenpäin seuraan häntä. Eikä tuntunut yhtään millekään,
mutta olinpahan asiani sanonut, ja tiesin sen, että Jumala sen kuuli. Menin
kotiini tyytyväisenä, koska tiesin pelastuneeni sen perusteella, mitä Raamattu
asiasta sanoo, enkä minä muita lisävakuuksia siihen asiaan edes kaivannut. Ja
siltä pohjalta minä olen nyt nämä kolme vuotta uskossa ollut, pitänyt Jumalan
Sanaa totena, ja sen seurauksena myös nähnyt sen toimivan käytännössä. Viime
kesänä jo huomasin hymyileväni, kun ajattelin Jumalan hyvyyttä, että on tässä
jo niitä tunnekokemuksiakin sitten koettu.”
Kyllä tekisi monelle hyvää kuulla
sellaisia todistuksia. Ja moni varmaan on kuullutkin. Minä en. Siis julkisesti.
Kun nyt näistä uskoontuloista ja
niistä kertomisista puhutaan, niin meikäläinenhän on oman uskoontulonsa
kertonut ties kuinka moneen kertaan ja vaikka ja missä. Ei tee tiukkaakaan
myöntää, että aluksi suorastaan nautin, kun minua pyydettiin siitä puhumaan. Ja
todellakin elin sellaisessa messiasharhassa, että ”nyt kun minä menen ja kerron elämästäni, niin johan tulee ihmiset
kosketetuiksi”. Sitä harhaa monet kyllä vallan kiitettävästi ruokkivatkin. No,
ei se täysin harhaa ollut. Siirtyessäni ensimmäisestä seurakuntatyöstäni joksikin
aikaa kiertäväksi julistajaksi huomasin, että kun itse olisin jo kovasti
halunnut keskittyä ”varsinaiseen saarnaamiseen”, odotettiin lähes jokaisessa
paikassa, jossa vierailin, että puheeni pääpaino olisi siinä
uskoontulotodistuksessa. Kun se on niin puhutteleva. Olin valmistautunut etenkin
seurakuntien sunnuntaikokouksissa puhumaan Raamatusta, mutta useamman kuin
yhden kerran kuulin tilaisuuden juontajan ilmoittavan, että ”seuraavaksi Jimmy Huhtala tulee kertomaan
meille, millaista hänen elämänsä oli ennen uskoontuloa”. Se alkoi jopa ärsyttää.
Kerran taisin jopa hieman änkyrämielellä sanoa mikrofoniin, etten ollut tullut
muistelemaan menneitä, vaan kehumaan Jeesusta. Enkä omaan historiaani sitten
sen kummemmin viitannutkaan. Jossain vaiheessa jopa harkitsin vakavasti, etten
enää suostuisi kertomaan todistustani, vaan pitäytyisin sellaisessa opetuksessa,
joka käsittelisi vain ja ainoastaan Raamatun asioita, ei omaa
henkilöhistoriaani. Eräs toinen paljon kiertänyt puhuja aavisti asenteeni, ja
muistutti siitä, että Jumala on antanut elämääni sellaisen muutoksen, jota ei
olisi syytä salata. Omakohtainen kokemus kuitenkin on se, joka kiinnostaa aina,
ja etenkin niitä, jotka eivät vielä ole uskossa. Niinpä edelleen, tilanteen
sitä vaatiessa – ja joskus vaatimattakin – jaksan palata omaan
uskoontulokertomukseeni. Kukaan ei luovu uskostaan siksi, että kuulee
mielestään ”vääränlaisesta” uskoontulosta, mutta jollekin se voi olla se tapa,
jolla Jumala vetää puoleensa.
Vaikka Jeesuksesta todistaminen
ynnä muu puhuminen ei todellakaan ole sidottu seurakuntien tilaisuuksiin,
puhujapönttöihin tai isojen ihmisjoukkojen eteen, toivoisin että myös
seurakuntaelämässä saisimme jatkossakin kuulla näitä omakohtaisia kokemuksia uskoontuloista
ja uskossa elämisestä. Erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia, jotka kaikki
yhdessä tuovat esiin Jumalan suuruutta. Jos ääneen päästetään vain ne
innokkaimmat entiset spurgut, annetaan Jumalan toiminnasta vallan suppea
kokonaiskuva. Sama pätee siihen, jos annamme ihmisille käsityksen, että koko
seurakunta koostuu pelkistä pyhäkoulussa parannuksen tehneistä tytöistä. Tai että kaikki uskoontulot ovat tapahtuneet
neljäkymmentä vuotta sitten Lapualla itkien, nauraen ja kaatuen. Ainoa
totaalisen vääränlainen uskoontulotodistus on sellainen, jossa väitetään
kaikkien tulevan uskoon samalla tavalla. Oikeanlaiset uskoontulotodistukset
ovat keskenään erilaisia. Sinun uskoontulosi on juuri oikeanlainen – ja niin on
sen hieman erilaisen kaverinkin. Kyllä niistä passaa puhua – jos ei muuten niin
ainakin kysyttäessä.
Sillä, että ihminen tulee uskoon,
kasvaa uskoon, tai yksinkertaisesti jossain vaiheessa toteaa uskovansa ristin
työn todellisuuteen ja iankaikkiseen merkitykseen, on vaikutus, joka antaa
rauhan, toivon, ja osan iankaikkisesta elämästä. Tapa, miten tähän tilaan
päädytään, on lopputuloksen kannalta toisarvoinen.
Lopuksi lyhyt ”todistus”. Minulle
suurin muutos ei ollut päihderiippuvaisuudesta vapautuminen. Suurin muutos oli
se, että sain sisäisen rauhan, ja varmuuden siitä, että asiani ovat kunnossa
Jumalan kanssa. Se, että tiesin elämäni olevan nyt paremmissa käsissä. Sisäinen
tyhjyys joutui väistymään, kuten myös ajatus oman elämän
tarkoituksettomuudesta. Omalta osaltani olen valmis antamaan
todistajanlausunnon siitä, että kokemukseni mukaan elämä Jumalan yhteydessä on
juuri sitä, mitä ihminen syvimmillään kaipaa, ja että tuohon yhteyteen pääsee
hyväksymällä Jeesuksen ristintyön todeksi. Täten todistan myös sen puolesta,
että Jumala todellakin antaa anteeksi, jokaiselle, joka syntejään katuu ja
pyytää armahdusta uskoen siihen, että Jeesus on tällaisen mahdollisuuden omalla
toiminnallaan valmistanut.
.
No tässä sinulle yksi uskoontulokertomus: -
VastaaPoistaEli ei sitä ole. Olen tavallisen duunariperheen lapsi, lapsena luterilaisen seurakunnan jäsenyyteen kastettu. Uskonasiat ei kotona olleet koskaan "pinnalla", mutta seurakunnan kerhot ja ripari käyty, ripari useaan kertaan, oman jälkeen isosena aika monta kertaa. Mummo opetti iltarukouksen ja lauloi virsiä.
En ole koskaan tullut uskoon. Olen kasvanut siihen, vaikka asiat ei ole ollut koskaan esillä sen ihmeemmin. Jo pienestä asti olen vaan tiennyt että rakastava Isä Jumala on. Usko on minussa, minä en ole uskossa.
Toki nuorena sitten oman seurakunnan toiminnassa, ja meilläpäin vaikuttavassa viidesläisessä herätyksessä mukana olleena, ja helluntaiseurakunnankin kanssa yhteistyönä tehdyissä tapahtumissa, uskonasioita pohdin enemmänkin, kuulin niitä todistuksia ja kokemuksia kaikenlaisista pasuunoiden soitoista, kielillä puhumisista, ihmeparantumisista jne. No ne kaikki on minut aina kiertänyt kaukaa, mutta näin se nyt vaan on. Luulen kuitenkinn, että minussa on rakkaus, se suurin. Se on ohjannut alan valintaa (sosiaaliala) ja vaikuttanut kaikessa mitä teen, suhtautumisessa ihmisiin, empatia, erilaisuuden ymmärtäminen, suvaitsevaisuus jne. (Omista kasvukivuista ja hölmöyksistä vois puhua enemmänkin, mutta ehkä se olisi toisen todistuspuheenvuoron paikka).
Mitään järisyttävää ei siis koskaan ole ollut, mutta se on hyvä näin. Jumala tuntee minut ihmisenä, tietää millainen olen ja minkä "kestän". Jollekin toisille se ei kyllä aina tunnu kelpaavan, näitä "et kyllä ole oikeassa uskossa kun et -nosta käsiäsi ylistyksessä -et puhu kielillä etkä profetoi -et ole käynyt aikuiskasteella -et lue Raamattua tarpeeksi -oot suvakki " jne. oon kuullut tarpeeksi. No en minä niistä välitä, mutta tosiaan jollekin toiselle, heikommalle ne voi olla nyrkkiä pahempi lyömäase.
Tämä kirjoitus oli yksi syy sille, miksi kirjoitin oman todistukseni - todistuksen, johon ei sisälly sen kummempia kokemuksia tai suuria tunteita uskoon tullessa.
VastaaPoistahttps://meidantodistuksemme.blogspot.com/