Toinen tulemus – Eikö Pohojalaanen pastori olisi voinut pysyä Siunatussa tilassaan

Kuukauden päästä tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloin hetken mielijohteesta kirjoittamaan blogia Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja. Jälkimmäinen vuosi bloggaajana on ollut huomattavasti ensimmäistä laiskempaa. Miksi ihmeessä piti vielä toinenkin blogi pistää pystyyn? Pohojalaanen pastori. Eikö tämä pohojalaanen pastori olisi vain voinut pysyä siinä siunatussa tilassaan, kirjoitella sinne mitä kirjoittaa tahtoo? Kun muutenkin on kirjoittamisessaan laiskistunut. Onko tämä joku ennalta ennustamaton toinen tulemus, jota kukaan ei ole odottanut, ja joka ei ketään sen kummemmin siunaa – toisin kuin se Raamatussa luvattu erään toisen henkilön toinen tulemus?

Blogin aloittamisella – ja jatkamisella – tulisi varmaan aina olla jonkinlainen syy ja päämäärä. Kirjoittajan olisi ehkä hyvä tietää, mistä, miksi ja kenelle kirjoittaa.

Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja sai alkunsa hetken mielijohteesta. Päätin alkaa kirjoittamaan raskausajasta ja sitä edeltäneestä lapsettomuudesta isän näkökulmasta. Miksi? Koska en ensinnäkään ollut koskaan törmännyt sellaiseen blogiin. Toisekseen, koska olisin itse ollut kiinnostunut sellaista lukemaan. Kenelle halusin kirjoittaa? Alun perin ajattelin, että toisille isille. Hyvin nopeasti tajusin, että myös äideille. Tai isiksi ja äideiksi haluaville. Tahtomattaan lapsettomille. Ja omasta halustaan lapsettomille. Ja kaikille muillekin. Ei kaikille voi kirjoittaa. Tai voi, mutta eivät kaikki kuitenkaan lue. Halusin kirjoittaa sellaisille ihmisille, jotka olisivat kiinnostuneita lukemaan sellaisia juttuja, joita olisin itsekin halunnut lukea. Sitten huomasin jo kirjoittavani sellaisillekin ihmisille, jotka eivät olisi halunneet lukea juuri sellaisia juttuja, mutta lukivat siitä huolimatta. Loputon suo. Loppupeleissä kirjoitin ennen kaikkea kai itselleni. Sen verran kuitenkin muillekin, että reilusti yli 600 000 kertaa siellä on jostain käsittämättömästä syystä vierailtu. Kirjankin siitä julkaisivat. Tuon blogin tulevaisuus riippuu hyvin pitkälti siitä, millainen oma tulevaisuutemme on. Jatkuu tai ei jatku. Siis blogi. Tulevaisuus on jatkunut aina menneisyydessäkin, joten eiköhän se jatku tälläkin kerralla.

Pohojalaasen pastorin blogin aloitin joskus viime keväänä. Sen perustelin itselleni sillä, että halusin kirjoittaa välillä muustakin kuin arjen kommelluksista ja perhe-elämästä. Pastorin työ kun joka tapauksessa täytti arkeni aikataulullisesti huomattavasti enemmän kuin perhe. Huomasin heti alkuunsa, että olin tiedostamattani vain jäljittelemässä raskausblogiani. Uudesta blogista oli tulossa päiväkirja. Sitä en halunnut, joten jätin koko projektin sikseen. Siivosin päiväkirjamaiset tekstit kokonaan pois. Tässä vaiheessa blogista löytyy kolme kirjoitusta. Oma uskoontulostoorini Äiti virsiä jankkaavasta testamenttivarkaastaan pappia toivoi, yksi kirja-arvostelu Lastenkodista ja Korson kaduilta ovisilmien ja parvekelasien kautta Takaisin elämään ja aina Arkadianmäelle asti, ja ajatuksia Malesiassa vangittujen ja vapautettujen kristittyjen tapauksesta Tapaus Timo Valtonen ja muut Malesiassa vangitut - ja vapautetut. Ei siis mitään yhtenäistä logiikkaa. Nyt aion kuitenkin tähän blogiin paneutua vähän paremmin. Voi olla että jää aikomukseksi. Moni asia on jäänyt. Joskus niin on parempikin.

Kirjoitan ennen kaikkea siksi, että minulle se on tapa purkaa omia ajatuksiani. Ja pidän kirjoittamisesta, vaikka en siitä virallisesti mitään tiedäkään. Se ei kuitenkaan voi olla ainoa syy kirjoittaa tekstejään muiden nähtäväksi. Syy siihen, miksi aion jatkossakin julkaista ajatuksiani blogin muodossa, on pohjimmiltaan sama kuin ensimmäisen bloginikin suhteen. Haluan kirjoittaa sellaista, mitä itsekin tahtoisin lukea jonkun toisen kirjoittamana. Tai jos en nyt tietoisesti tahtoisi, niin saattaisin silti luettuani todeta siitä jotain kostuneeni. Aina on olemassa se pienen pieni mahdollisuus, että joku lukijoista saa lukemastaan jotain. Jos nyt ei valtavaa uudistumiskokemusta, niin edes ajattelemisen aihetta tai pienet naurut. Kyllä, saman asian varjopuoli on tietenkin siinä, että toisen lukijan kokemus on jotain aivan päinvastaista. Siperia on opettanut.

Uskokaa tai älkää, mutta sananjulistajan palvelutyöhön saattaa ihan vaan silloin tällöin ja sattumalta sisältyä jotain muutakin kuin hetket saarnapöntössä tai niillä kuuluisilla Halleluja-kukkuloilla (ne ei taida sijaita Simpsiöllä). Mitään mollivoittoisia itkuvirsiä en todellakaan aio alkaa blogissani veisaamaan, vaikka niillä muutoin seurakuntaelämässä oma paikkansa onkin. Mutta mielestäni on reilua mainita, että hengelliseen kasvuun on kuulunut näennäisten pyrähdysten ohessa myös kohtalainen määrä kasvukipuja, ja kutsumuksessa eteneminen – tai edes siinä jollain lailla pysyminen – on tuonut mukanaan joitain sellaisiakin asioita, joita ei olisi etukäteen arvannut. Saatan siis paljastaa jotain tältäkin sektorilta. Oikein heikolla hetkellä saatan myöntää olleeni, ja jopa edelleen olevani, vallan vajavainen vaeltaja monessa asiassa.

Mahdollisesti uskaltaudun hieman heikoille jäille pohtimaan joitain seurakuntaelämän käytäntöjä ja ilmiöitä, mutta näin tehdessäni pyrin pitämään naskalit mukana, että saan tarvittaessa pelastettua itseni avannosta ja kieriteltyä takaisin rantaan ilman, että kenenkään täytyy minua sieltä tulla väkisin repimään saati alkaa pelastuslaitokselle hädissään soittelemaan. Joku siinä tilanteessa saattaisi tosin todeta ”nyt ei kyllä naarata”.

Varsinaisia, perinteisen muotoisia opetuskirjoituksia on netti täynnä, ja pyrin olemaan sotkeutumatta sellaisiin verkkoihin.

Pyrin välttämään naamareita, peittelyä, ulkokultaisuutta ja Kaanaan kieltä.

Pyrin avoimuuteen, rehellisyyteen ja muihin yleisesti ihannoitaviin hyveisiin. Ja ennen kaikkea kirjoittamaan tätä omalla persoonallani.

Katsotaan, mitä tästä tulee. Jos tulee mitään. Taidan aloittaa kirjoittamalla vääränlaisista uskoontuloista. Että ensi kertaan.